Tapio Lahtinen
Kun Eero Heinäluoma lähtee pohtimaan elämänsä suurinta ratkaisua, hän hyvästelee läheisensä ja pakkaa reppuunsa vain välttämättömimmät tarvikkeet: sukset, sauvat, monot, anorakin, hieman muonaa sekä Suomen Kuvalehden toimittajan ja valokuvaajan.
Tässä elämänsä käännekohdassa hän suuntaa matkansa pari piirua kauemmas ihmisten hälinästä. Kun suomalainen miesvaikuttaja miettii elämäänsä, hän tekee sen yksin, korven kätkössä, nuotiotulen ja Suomen Kuvalehden valokuvaajan salamavalon loimussa.
Taukotulella Eero Heinäluoma kuuntelee oman mielensä liikkeitä, suomalaisten ikihonkien huminaa ja Suomen Kuvalehden toimittajan vaimeaa manailua, kun kuivamustekynä ei suostu toimimaan Koillismaan korpien armottomassa pakkasessa.
Sillä aikaa, kun toimittaja kipaisee hakemaan lyijykynää autolta, Eero Heinäluoma hiihtelee syvämietteisesti valokuvaajan osoittamaan suuntaan. Näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, korkean taivaan alla, suomalainen mies kahden kesken kasvotusten kotomaansa karun luonnon, omien ajatustensa ja valokuvaajan teleobjektiivin kanssa.
Väkevä on tämä hiljaisuuden ja yksinäisyyden voima, kun se täällä lumen ja jään keskellä puristaa vastustamattomasti vantterastakin miehestä esiin latteuden toisensa perään.
– Otan haasteen vastaan, sanoo Eero Heinäluoma, ja kaikuna kuuluu yksinäisen miehen yllä kaartuvan sinisen taivaankannen alla Suomen Kuvalehden toimittajan lyijykynän jylhä rapina muistilehtiöllä.
Aina on Suomessa otettu sukset naulasta, heitetty reppu selkään ja lähdetty korpeen, kun tullut aika aikuisten miesten tehdä kansakunnan suuntaa määrääviä päätöksiä.
Arkiset asiat hoidetaan perheen ja työtovereiden kanssa, mutta kun koittaa aika suurten päätösten, ne tehdään yksin, tai ainakin yksinoikeudella.
Näitä miettii nyt myös Eero Heinäluoma Koillismaalla. Hiihdettyään halki tämän jääkauden muovaaman maiseman, painittuaan karhun kanssa ja raivattuaan paljain käsin muutamia siirtolohkareita pois ladulta hän on jälleen pysähtynyt nuotion ääreen, mieli rehkimisestä seestyneenä, päätös kypsyneenä.
Niin kuin kevään ensimmäinen auringossa kimmeltävä vesipisara irtoaa kevyesti mutta vääjäämättä talven muovaamasta jääpuikosta, kirpoaa uusi latteus Eero Heinäluoman huulilta Suomen Kuvalehden reportterin muistilehtiölle:
– Niiden, jotka haluavat hyvinvointiyhteiskuntaa puolustaa, täytyy olla sen uudistamisen eturintamassa.
Ei vaankaan, tokaisee Eero Heinäluoma kuvaussession päätteeksi. Täytyy tästä lähteä pari piirua ihmisten suuntaan. Eihän täällä korvessa kännykkä löydä kenttää.
Päätös on tehty, suunta valittu. Eero Heinäluoma pakkaa reppunsa ja lähtee. Mitäpä kertoisin enään hänen elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puoluekokouksen korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.