Se oli viimeinen lomapäivä ennen lentoa Suomeen. Viisihenkinen Öörnin perhe oli rannalla Thaimaan Khao Lakissa. Isä Heikki kuvasi kahdella kameralla vaarattomalta näyttänyttä aaltoa, joka lähestyi rantaa. Se oli kuin vaahtokasa. Sisarukset Kaisa, 20, ja Karoliina, 22, katselivat, kuinka pienet ravut ja kalat hyppelehtivät märässä rantahiekassa. Vettä oli kumman vähän. Tarja-äiti ja perheen poika Matti, 13, olivat etäämmällä. Ranta oli täynnä väkeä, joukossa paljon suomalaisia. Kaikki oli hyvin. Yhtäkkiä joku kirkaisi, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Tarja-äiti ilmeisesti aavisti jotakin pahaa ja käski lapsia ja miestään juoksemaan rannalle, bungalowi-asuntojen allasalueelle. Äiti, Matti ja Kaisa lähtivät juoksemaan. Karoliina kokosi nopeasti syliinsä rannalle jääneitä tavaroita: kirjoja, lehtiä, pyyhkeitä, uimapatjan. Isä kuului jossakin etäällä huutavan, että ”joojoo, kyllä mä tuun”. Karoliina lähti ripeästi kävelemään allasaluetta kohti, laittoi lopulta juoksuksi ja sai kiinni äidin ja sisarukset. Kääntyessään katsomaan taakseen merelle hän näki jotakin mykistävää. Musta, kerrostalon kokoinen aalto tuli mereltä ja peitti isän alleen. Bungalowit pirstoutuivat kuin tulitikkutalot, ja erilaista rojua sisältänyt aalto kaatui päälle. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Seurasi veden kohinaa, utuisia näkymiä, sekavaa oloa. Karoliina kellui vedessä ja tunsi keuhkojensa ja hengitysteidensä täyttyvän mudasta. Hän oli välillä veden alla ja välillä pinnalla, ja tilanne tuntui kestävän ikuisesti. Aalto velloi edestakaisin, ja sen hieman rauhoittuessa Karoliina huomasi pitelevänsä kädestä sisartaan Kaisaa. Kaisa oli ilmeisesti vielä elossa, mutta Karoliinan voimat eivät riittäneet pitämään hänestä kiinni. Niin Kaisa liukui ikuisesti pois. Kaikki liukuivat elämästä pois. – Se oli aivan hirveää. Ei siinä vain pystynyt mitään tekemään, kertoo Karoliina nyt, kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen, ja hänen äänensä särkyy. Hän ei ole koskaan aiemmin kertonut julkisesti, mitä Thaimaassa tapahtui heidän perheelleen. Nytkin hän toivoo, ettei asioita käytäisi läpi kovin yksityiskohtaisesti. Niinpä mennyttä ei tämän enempää kaivella. Nyt Karoliina, 32, ja Joonas Pataman, 33, perheen rivitaloasunnossa Espoossa on suloinen sekamelska. Kohta kolmevuotias Toivo-poika istuu äidin sylissä tukka sekaisin ja kinuaa lisää piparkakkuja. Toinen lapsista, vuoden vanha Eemeli, huojuu isänsä lähellä sohvan vieressä ja katsoa napittaa vieraita. Poika on lähellä oppia kävelemään. Tukkirekka on puoliksi lastattuna pöydällä, ja telkkarista tulee lastenohjelmaa. Äidin kovat kokemukset eivät näy Pataman perheestä päällepäin mitenkään. – Olen päässyt aika hyvin asioista yli, vaikka eihän tuollaista koskaan voi unohtaa. Tapahtunut ei kuitenkaan pyöri enää niin usein mielessäni, ja pystyn elämään normaalia elämää, Karoliina kertoo. Koetko muuttuneesi ihmisenä tuon kaiken jälkeen? – Kyllä. En esimerkiksi pelkää enää kuolemaa. Jos vaikka sairastuisin vakavasti, miettisin varmaan, kuinka pojat ja Joonas pärjäävät. Myös parhaat ystäväni ovat entistä tärkeämpiä, melkein kuin siskoja, koska omaa siskoa ei enää ole. Tsunamissa Karoliina näki kuolemaa läheltä myös silloin, kun hän tavallaan ”heräsi” tilanteeseen pidellen kiinni puun latvan oksista veden huuhdellessa vielä jalkoja ja alakroppaa. Hänen jalkansa olivat pahasti loukkaantuneet, ja maisema ympärillä oli lohduton. – En nähnyt yhtäkään elävää ihmistä, paitsi yksi aasialainen nainen kaukana viittoi minua luokseen. Lopulta joukko paikallisia nuorukaisia pelasti hänet puusta ja toi erään temppelin pihamaalle, jossa he hoitivat hänen jalkahaavojaan votkalla. Toipuminen kotimaassa ei ollut helppoa. Varsinkin ensimmäinen vuosi meni kuin unessa ja sumussa. Karoliina oli jo ennen tsunamia asunut pari vuotta Helsingissä omillaan. Tragedian jälkeen Suomeen tultuaan hän lopetti hammasteknikko-opintonsa ja ”kaiken vanhan elämänsä”. Eikä hän olisi jalkavammojen takia heti edes pystynyt töihin. Kesän 2005 aikana tuli myös ero silloisesta poikaystävästä. Elämä tuntui juuttuneen kuin vene karikolle. – Asuin Töölössä, ja muistan, kun olin ensimmäistä päivää yksin. Mietin, että joko selviän tästä tai sitten kuolen. Mitään välimuotoa ei ollut. Se oli raskasta aikaa siihen asti, kunnes syksyllä menin töihin erääseen ravintolaan Helsingissä. Työ ja tekeminen helpottivat oloa, samoin hyvä terapeutti, jonka luona Karoliina kävi pari kertaa viikossa aina tunnin kerrallaan. Terapeutin oli hankkinut tunnettu kriisipsykologi Salli Saari, joka oli halunnut tsunamiuhreille parhaimmat mahdolliset auttajat. Vaikeat kokemukset kuitenkin tulivat ajoittain esiin Karoliinassa. Hän oli tutustunut loppuvuodesta 2005 tulevaan aviomieheensä Joonakseen, ja he alkoivat seurustella. Pari kuitenkin erosi puolen vuoden jälkeen. Joonas oli aluksi ajoittain ymmällään, kun Karoliinalla oli suru puserossa tai mieli maassa. Hän ei osannut yhdistää asioiden syitä ja seurauksia. – Nyt jälkeenpäin huonot jaksot osaa tunnistaa, ja ne ovat myös pikkuhiljaa vähentyneet. Voisi sanoa niin, että ainakin oma perhe on Karoliinalle korostuneesti tärkeämpi asia kuin ehkä monille muille, Joonas muotoilee. Karoliina puolestaan kiittelee miehensä pitkäpinnaisuutta ja ymmärtämystä. – Totuus on, että Joonas on ollut suurin tuki ja syy siihen, että olen selvinnyt näinkin hyvin. Myönnän kyllä olevani hiukan hysteerinen lasten turvallisuuden suhteen. Joonas puolestaan matkustelee paljon työnsä takia, ja sekin minua välillä murehdituttaa. Terapeutin, Joonaksen ja ystävien ohella Karoliina kokee saaneensa paljon apua sukulaisiltaan. Heidän taitonsa kuunnella ja ymmärtää ovat lopulta olleet ehkä parasta. Viime vuosina hän on käynyt synnyinseudullaan Pohjanmaalla enää harvakseltaan, ehkä kerran pari vuodessa. Niilläkään kerroilla hän ei ole läheskään aina käynyt perheensä haudalla Lappajärven hautausmaalla. – Se on oikein nätti hauta, ja suku hoitaa sitä. Jotenkin on vain niin, että kun sitä omaa lähiperhettä ei enää ole, on ahdistavaa mennä siellä käymään. Tulevana tapaninpäivänä Pataman perhe aikoo kuitenkin mennä Lappajärvelle ja käydä myös hautausmaalla. Sukusidokset ovat sikäli edelleen vahvat, että esimerkiksi Toivon ja Eemelin mummin ja vaarin virkaa toimittavat Lappajärvellä Karoliinan eno ja tämän vaimo. Miten äiti saa joskus kerrottua Toivolle ja Eemelille perheestään, se voikin olla vaikea paikka. Kerran Karoliina on siitä Toivolle vihjannut. – Jouduimme jokin aika sitten lopettamaan koiramme sairauden takia. Kun sitä haudattiin, sanoin Toivolle, että Puuma-koira menee taivaaseen, ja siellä ovat myös mummi ja vaari. Toivo meni aivan sekaisin. Ei hän sitä tietenkään ymmärtänyt ja… Ei sitä voi hänelle vielä kertoa, Karoliina pyyhkii silmäkulmiaan. – Pojilla on varmaan viisi mummia ja viisi vaaria, auttaa Joonas asian selittämisessä. Karoliina haaveilee nykyään esimerkiksi omasta kuntoiluhetkestä, kavereiden kanssa olemisesta, yhteisestä ajasta Joonaksen kanssa ja lasten urheiluharrastuksista. Öörnin perhekin oli aikoinaan hyvin urheilullinen. Kaisa-sisar oli seitsenottelun Suomen mestari. – En oikeastaan haaveile mistään suuresta tai ihmeellisestä. Tietysti sitä toivoo, että lapset pysyisivät terveinä. Mutta en esimerkiksi haluaisi elää satavuotiaaksi, jos sairastaisin 25 vuotta. Saisipa elää terveenä ja kuolla sitten naps vain. Saappaat jalassa? – Korkkarit jalassa, nauraa Karoliina, joka on toistaiseksi hoitovapaalla Forumissa olevan Vila-vaatekaupan myymäläpäällikön tehtävästä. Tsunamissa menetetty perhe pysyy aina hänen mielessään. – Uskon, että tapaamme vielä. Ja kun tapaamme, haluan esitellä heille ensimmäiseksi oman perheeni ja kertoa, kuinka paljon olen heitä kaivannut. Se tulee olemaan hieno hetki. (LM-HäSa)