Tytär istahtaa isänsä sängyn viereen.
– Hei, minä tässä, tulin käymään.
Sari Jantunen ottaa isäänsä Heikki Nisulaa kädestä kiinni. Kun isä tunteen kosketuksen, silmät kääntyvät tyttäreen.
– Vaikka isälläni on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti, olen huomannut että kosketus ja läsnäolo ovat hänelle tärkeitä.
Kun sairaanhoitaja tulee huoneeseen, alkaa omaisen kyselyvartti.
– Onko verikokeet otettu? Muistatko, mikä CRP oli? Entä lämpö?
Sairaanhoitaja selvittää päivän kulun, ja Jantunen kirjaa tietoja paperille, että muistaa kertoa muille sisaruksille. Sitten hän kääntyy taas isänsä puoleen.
– Sinä näytät tänään paljon paremmalta kuin eilen.
HOITOMAAILMA on Sari Jantuselle entuudestaan tuttua ammatin kautta. Neljä viime vuotta hän on tutustunut samaan maailmaan omaisen roolissa.
– Olen erikoissairaanhoitajan työssäni usein ohjannut potilaita jatkohoitopaikkoihin, mutta en ole koskaan joutunut ajattelemaan, mistä kaikesta on otettava selvää ennen kuin nyt vasta sairaan omaisena.
Kun isän vointi sairauden myötä heikentyi, Sari Jantunen ryhtyi lapsista vanhimpana isänsä edunvalvojaksi.
– Edunvalvontavaltuutuksen hankkiminen maistraatista oli vaikeaa siinä kohtaa, kun isällä ei enää ollut riittävästi ymmärrystä. Se olisi pitänyt hakea aikaisemmin, mutta kun valtuutuksen lopulta sai, asioiden hoitaminen helpottui.
Vaikka isän edunvalvonta helpottui, tytär yllättyi silti, kuinka hankalaa omaisen on löytää sairastuneelle läheiselleen oikeanlaista apua ja vielä lopulta saada se.
Sosiaali- ja terveydenhuolto tarjoaa monenlaista tukea, mutta palvelut eivät tule automaattisesti. Niitä on osattava hakea. Sen Sari Jantunenkin koki vaikeaksi ja voimia vieväksi.
– Lähimmäisen sairauden vierellä omat tunteet ovat melkoista sekamelskaa, eikä siinä loputtomiin jaksaisi pyöriä byrokratian rattaissa.
Jantunen huokaakin niiden omaisten puolesta, joille hoitosysteemi on tyystin vieras.
– Puhumattakaan niistä sairastuneista vanhuksista, joilla ei ole lainkaan omaisia tai läheisiä.
SARI JANTUNEN on kokenut olevansa omaisena monen joukon edessä. Sen jälkeen, kun hänen isänsä sai pysyvän hoitopaikan, Jantunen on toiminut isänsä äänenä palvelukodissa.
– Tärkeintä on, että isälläni on nyt ympärivuorokautista valvontaa ja hoitoa. Olen kuitenkin realisti ja tiedän, että tehtäväni on pitää isäni puolta loppuun asti.
Hänen isänsä ei ollut tehnyt hoitotahtoa. Tämän vuoksi Jantunen ja hänen kaksi muuta sisarustaan miettivät isänsä puolesta, mitä tämä olisi halunnut ja toivonut. Näistä asioista omaiset pääsevät keskustelemaan säännöllisissä hoitopalavereissa.
– Hoitopalaveri on yksi parhaimpia palvelukodin käytäntöjä. Kun paikalla on henkilökuntaa ja meitä omaisia, saamme yhdessä miettiä, missä isän hoidossa sillä hetkellä mennään ja voimme esittää omia toiveitamme.