Vai on cd-formaatin aika ohi? Piskuinen paikallinen levy-yhtiö myy upealla kansitaiteella koristeltuja albumeitaan kaikkialle maailmaan.
Julma ja pinnallinen juoksuhauta, jossa hyviä miehiä kuolee kuin koiria. Sellaiseksi musiikkibisneksen luonnehti kuuluisa gonzo-journalisti Hunter S. Thompson . Karut kokemukset suurten levy-yhtiöiden maailmasta ovat saaneet muusikkoja yhä enemmän perustamaan omia puulaakejaan saadakseen tuotantoaan julkaistuksi. Tällainen tarina on takana myös hämeenlinnalaisella Kimmo Pörstillä . – Vuona 1986 voitimme Minea-bändin kanssa Star Chase -kilpailun, jonka pääpalkintona oli levytyssopimus Flamingo-yhtiölle. Kisan jälkeen ei kuulunut asiasta, mutta jahtasin aikani tuottaja Kisu Jernströmiä ja pääsimme viimein Takomoon nauhoittamaan pari biisiä, Pörsti muistelee.
– Esiinnyimme vielä Mainostelevision Grand Prix -kilpailussa, mutta siihen se sitten tyssäsi. Levyä ei koskaan tullut, Flamingo meni konkurssiin ja bändi hajosi.
Menekkiä ulkomailla
Pörstin vuonna 2004 perustama levy-yhtiö Seacrest syntyi hämeenlinnalaisen Mist Season -yhtyeen ympärille.
– Halusimme julkaista musiikkia ja päätimme yhdessä perustaa osakeyhtiön, koska se tuntui selkeimmältä ratkaisulta. Se oli alusta asti tiedossa, ettei tällä hommalla rikastumaan pääse, Pörsti kertoo.
Progressiivista jazzrockia soittavan bändin ensimmäinen albumi aloitti kuitenkin lumipalloilmiön. Nykyään Seacrestin artistilistalla on kymmenen artistia tai bändiä. Kokoonpanot ovat usein kansainvälisiä ja cd-levyjä myydään tuhansia kappaleita muun muassa Japanissa, Saksassa ja Isossa-Britanniassa.
Äänitykset kotona
Progressiiviseen musiikkiin keskittyvän pienlevy-yhtiön toiminta on vahvasti talkoohenkistä. Pääasiassa rumpuja soittava Pörsti kertoo vierailevansa usein soittajana kavereidensa levyillä, eikä silloin tuntitaksoja lasketa. Moderni tietotekniikka on mullistanut alaa ja laadukkaaseen lopputulokseen voidaan päästä hyvinkin pienillä tuotantokustannuksilla.
– 1970-luvulla hyvä miksauspöytä maksoi omakotitalon verran. Nykyään käytännössä jokaisella muusikoilla on tietokoneessa joku järjestelmä kotiäänityksiä varten, Pörsti sanoo.
Kansiin satsataan
Digitaalisten musiikkipalvelujen tultua cd-levyn kuolemaa on julistettu jo pitkään, mutta intohimoisten progediggareiden maailmassa formaatti elää ja voi hyvin. Progressiivinen rock on kulttikamaa, jota kansainvälinen kuuntelijayleisö tiiviisti seuraa ja hengenheimolaiset pitävät yhteyttä toisiinsa.
– Genreen kuuluvat tasokkaat levynkannet sekä pitkään bookletit, joihin mekin satsaamme merkittävästi. Niiden tekeminen on kallista, eikä todellakaan kuulu digitaalisen jakelun kulttuuriin. Emme julkaise uutuuslevyjä esimerkiksi Spotifyssa, joten tässäkin suhteessa kuljetaan vahvasti vastavirtaan.
Progen samurai
Seacrestin lippulaiva on vuonna 2011 perustettu, monikansallinen yhtye Samurai of Prog, jonka ydinkokoonpanoon kuuluvat Pörsti, Suomessa asuva italialainen Marco Bernard ja amerikkalainen Steve Unruh . – Samurai of Prog on Marcon lempinimi ja hän pyysi minut soittamaan soololevylleen, jolla oli sama titteli. Projektista syntyi bändi, jonka levyillä on aina runsaasti vierailijoita kaikkialta maailmasta. Mukana ovat olleet muun muassa Yes-yhtyeen nykyinen laulaja Jon Davison ja Camel-yhtyeestä tuttu Guy LeBlanc .
Kohtuuhintaista
Mikä progressiivisessa musiikissa on se olennainen pihvi?
– Tunteiden, mielikuvien ja ajatusten herättäminen. Hyvä sävellys on keskeinen juttu ja sovitus, josta löytää uusia asioita vielä viidennelläkin kuuntelukerralla. Mutta jos biisi on kehno, sitä ei mikään virtuositeettikaan pelasta, Pörsti tuumaa.
On siinä kontrastia kerrakseen, kun vakuutusyhtiön lakimiehenä työskentelevä mies huhkii vapaa-aikoinaan progressiivisen rockin ja fuusiojazzin kimurantteja rumpukuvioita.
– Musiikki on hyvää vastapainoa työlle. Kun joku biisi vie mukanaan, se on kuin huumetta. Ajan taju katoaa täysin.
Juttu on julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 23.11.2019.