Sotalapsiturma jäi sensuurin varjoon - Näin 31 henkeä vaatinut Iittalan junaturma tapahtui

Hämeen Sanomat kertoi etusivullaan 8.3.1940 italialaisen ammusvaraston räjähdyksestä, jossa kuoli kuusi henkilöä. Saman lehden sisäsivulla oli pieni uutinen Iittalassa tapahtuneesta junien yhteentörmäyksestä, joka ”vaati eräitä kuolonuhreja”.

Pikku-uutisen takaa paljastuu Suomen historian siihen asti pahin rautatieonnettomuus, jossa puolenyön jälkeen 4.3.1940 sai surmansa 31 ihmistä. Heistä 15 oli lapsia, sillä yhteen törmänneistä junista toinen kuljetti sotalapsia eli evakuoituja, kuten 65 vuotta sitten sanottiin, Helsingistä Haaparantaan.

Sotasensuuri esti laajemman uutisoinnin talvisodan viimeisinä päivinä tapahtuneesta turmasta. Vaiteliaisuus jatkui sodan jälkeenkin, vaikka esimerkiksi Iittalassa tapauksesta tiedettiin, olihan kyläläisiä ollut mukana onnettomuuden pelastus- ja raivaustöissä.

Seuraavan kerran asiasta kerrottiin Hämeen Sanomissa, kun onnettomuudesta oli kulunut 10 vuotta. Silloisessa uutisessa kuvailtiin muun muassa, kuinka lapsia oli heitelty ulos palavien vaunujen ikkunoista, ja kuinka heidän vaatteensa olivat tulessa. Uhrien määrä uutisessa oli kuitenkin virheellinen.

Juttu jatkuu leikkeen jälkeen.

Hymy-lehden artikkeli vuodelta 1994 on niitä harvoja, joissa onnettomuutta on myöhemmin käsitelty, ja siinäkin tapaus sekoitetaan otsikossa Kalvolan toiseen junaturmaan eli kuuluisaan Kuurilan onnettomuuteen.

Kuvaavaa on kuitenkin, että Hymyn juttua on käytetty lähteenä Kalvolan historiateoksessa, jossa onnettomuudesta kerrotaan viiden rivin verran.

Käräjäpaperit Hämeenlinnassa

Iittalan onnettomuutta käsiteltiin viidessä istunnossa Sääksmäen ja Kalvolan pitäjien kihlakunnanoikeudessa. Päätös annettiin elokuussa 1942. Käräjäasiakirjat ovat nykyisin Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, ja ne sisältävät satoja sivuja aineistoa.

Käräjäpapereista selviää, että onnettomuusyönä pääradan junat kulkivat myöhässä. Pikajuna numero 50 lähti Tampereelta etelään yli tunnin myöhässä. Evakuoituja lapsia ja heidän hoitajiaan kuljettanut ylimääräinen juna numero 69 oli liikenteessä joka kolmas yö, mutta sen kulusta ja aikataulusta piti ilmoittaa joka kerta erikseen muille junille.

Junien kohtaaminen sovittiin Iittalaan, mutta kummankaan junan veturinkuljettajat eivät ehtineet saada tästä tietoa. Pohjoisesta tullut juna sivuutti aseman vauhdilla, vaikka sille Iittalan aseman henkilökunnan mukaan näytettiin pysähtymismerkkiä.

Junat törmäsivät 1,5 kilometriä Iittalan aseman eteläpuolella niin rajusti, että molempien veturit ja ensimmäiset vaunut murskaantuivat. Lapsia kuljettaneen junan etupää syttyi räjähdysmäisesti tuleen, ja suurin osa siinä olleista uhreista paloi kuoliaaksi. Osaa ei pystytty tunnistamaan ollenkaan. Evakuoitujen luetteloista koottiin kuitenkin tieto surmansa saaneista lapsista ja heidän saattajistaan.

Onnettomuudessa kuoli yhteensä 31 henkilöä, joista 15 oli Ruotsiin matkalla olleita lapsia, kolme heidän hoitajiaan ja kaksi äitiä. Surmansa saaneet lapset saattajineen olivat kaikki kotoisin Helsingistä. Myös lapsia kuljettaneen junan kaikki kolme veturimiestä kuolivat.

Pohjoisesta tulleen pikajunan veturimiehet loukkaantuivat pahoin, mutta selviytyivät hengissä. Kahdeksan tämän junan matkustajaa kuoli, joukossa oli muun muassa lomalla olleita sotilaita.

Kuljettaja ja lähettäjä syytteessä

Käräjillä junaonnettomuudesta syytettiin pohjoisesta tulleen junan kuljettajaa sekä Iittalan asemalla työskennellyttä junanlähettäjää. Junat törmäsivät keskellä yötä, ja niin asema kuin junatkin oli pimennetty sota-ajan määräysten mukaisesti.

Oikeudenkäynnin kuluessa veturinkuljettaja ja junanlähettäjä kiistelivät siitä, oliko junalle näytetty pysähtymismerkkiä vai ei. Iittalan asemalla olleet rautatieläiset ja kaksi sotilasta kertoivat, että junalle näytettiin pysähtymismerkkiä, mutta kukaan ei ollut junasta tähystänyt niitä.

Veturinkuljettaja taas kertoi tähystäneensä huolella ja nähneensä, kuinka hänelle näytettiin vihreää valoa eli ”selvää”. Käräjäasiakirjojen joukossa on sivukaupalla VR:n silloisia ohjesääntöjä, joihin molemmat syytetyt vetosivat.

Pian onnettomuuden jälkeen ja myöhemminkin liikkui huhuja, joiden mukaan turma olisi johtunut sabotaasista. Mitään tällaista ei kuitenkaan esitetty oikeudenkäynnissä, vaikka syytettynä ollut veturinkuljettaja arvelikin, että Iittalan aseman henkilökunta sepitti onnettomuuden jälkeen pysäytystarinan omaksi puolustuksekseen.

Kihlakunnanoikeus tuomitsi veturinkuljettajan muun muassa 31 kuolemantuottamuksesta vuodeksi vankeuteen ja lisäksi hänen maksettavakseen määrättiin 1,3 miljoonan markan korvaukset rautatiehallitukselle ja lisäksi korvauksia uhrien omaisille ja loukkaantuneille. Hänen katsottiin laiminlyöneen tähystysvelvollisuutensa asemaa lähestyttäessä.

Junanlähettäjän taas katsottiin toimineen huolimattomasti, ja hänet tuomittiin vaaran tuottamisesta rautatien käytössä. Rangaistus oli 100 päiväsakkoa.

Turun hovioikeus vapautti kuljettajan marraskuussa 1943 antamallaan päätöksellä. Päätöslauselman mukaan oikeudenkäynnissä ei saatu luotettavaa näyttöä siitä, että Iittalan asemamies olisi näyttänyt pysähtymismerkkiä ja että veturinkuljettaja olisi laiminlyönyt tähystysvelvollisuutensa. Junanlähettäjälle määrätty tuomio pysyi voimassa. HÄSA

Lue myös: Iittalan junaturmassa kuolleen isoisän muisto vaivasi Anita Näslindh-Ylispangaria, ja vuosien jälkeen tarinasta syntyi historiallinen romaani (7.2.2021)