Markku Wiik oli hämeenlinnalainen valokuvaaja, jonka kuvia on ollut aikakaus- ja sanomalehdissä, postikorteissa sekä valokuvanäyttelyissä viimeisen 50 vuoden ajan.
Hän syntyi Hämeenlinnassa vuonna 1951 ja kuoli 29. kesäkuuta vuonna 2021.
Teini-iässä Wiik aloitti työt Hämeen Sanomissa juoksupoikana. Täysi-ikäisenäkin työnantaja säilyi samana, mutta työt siirtyivät lehden kirjapainoon. Varhaisessa vaiheessa Wiik alkoi myös tuurata lehden kuvaajia.
Kirjapainosta löytyi työtovereiden joukosta myös vaimo. Kissa hankittiin oitis, ja Wiik ehdotteli myös perheen laajentamista koiralla tai lapsella. Lapsi syntyi Wiikin ollessa 33-vuotias, koiran saamista hän joutui odottamaan 69-vuotiaaksi.
1990-luvun alusta olen kuunnellut Wiikin tarinoita toimittajien kanssa tehdyistä retkistä ja presidentin turvamiesten harhautteluista, kierrellyt lehtien toimituksissa ja lavastanut kuvituskuvia isäni kanssa. Erityisesti postikorttien kuvausmatkat, yhdessä autossa istuminen, vailla kiirettä, paikkakuntien lipuessa ohi tuntuivat loppumattomilta retkiltä, joissa ajalla ei ollut merkitystä.
Parhaiten muistan isäni miehenä jolla oli aikaa. Siitä kuinka odotimme torilla herneitä syöden elokuviin menoa toista tuntia. Kuinka oli aikaa lähteä ostamaan tarjousnauloja Tuurista (säästimme 25 senttiä).
On outoa kirjoittaa isästä valokuvaajana, vaikka kaikki elämässä aikoinaan jaksottui kuvaamisen ympärille. Isää eivät kiinnostaneet muiden ammatit ja asemat. Keskustelut sujuivat yhtälailla kylähullujen ja pappien sekä politiikkojen ja päihdekuntoutujien kanssa. Isällä oli aikaa.
Viimeisinä vuosinaan isästäni tuli ylpeä pappa. Torilla lapsenlapsi opetteli kävelemään ja papalla oli aina aikaa tulla seuraksi tai viiksistä revittäväksi.
Nyt aikaa on ikuisesti.
Kirjoittaja on Markku Wiikin poika