Viisas kansa on osannut juhlia juuri silloin kun on kaikkein mustinta, ja aitat ja tynnyrit ovat vielä hetkisen täynnä. Joulunajan ja sydäntalven työntäyteisten ja niukkojen kuukausien väliin sijoittuu henkisesti haastava siirtymävaihe, ja samalla tapaa kuin katolinen maailma on laskeutunut karnevaalin kautta paastoon, on meilläkin iloiteltu viimeisen kerran ja luvan kanssa nuutinpäivänä, loppiaisen jälkeen.
Nuutinpäivä oli yksi pimeän ajan vuotuisjuhlista, joissa pienten maalaisyhteisöjen sopivaisuussäännöt ja hierarkiat kääntyivät ylösalaisin. Kyliä kiertävä nuorisojoukko tyhjensi yhteisvoimin hiivat sahtitynnyrien pohjilta samalla toivottaen hyvää vuodentuloa, naimaonnea ja hedelmällisyyttä niin elikoille kuin talonväelle, manaten vastaavasti epäonnea nuukiin taloihin.
Vanhaa Nuuttia vietettiin loppiaisen jälkeisenä päivänä. Loppiaista ympäröivä aika on tihkunut taikaa kaikkialla Euroopassa. Etelä-Englannin omenatarhoista tunnetaan loppiaisaaton tuhat vuotta vanha naamiokulkue, jossa lauletaan ja juodaan “wassail”-maljaa hedelmäpuiden terveydeksi tulevalle vuodelle karkottaen pahoja henkiä.
Nuutinpäivän vietostakin on otaksuttu, että värikkäiden seremonioiden tehtävänä olisi vainajien henkien pois ajaminen. Yhtä todennäköistä on, että se on ollut vain ilonpidon äänekäs purkaus ennen pitkää talvea ja hitaasti valoa kohti matelevaa kevättä.
Nuuttiperinne on säilynyt siellä täällä pienissä maalaisyhteisöissä ja liudentunut vuosikymmenten saatossa pääsiäisen noita- ja virpomiskierrosten ja amerikkalaisen Halloweenin “karkki-ja-keppostelun” tapaiseksi lasten huviksi. Vielä 50 vuotta sitten nuuttina melusivat myös nuoret aikuiset. Karnevaalikierroksilla ja naamioiden taakse kätkeytymisellä oli merkityksiä, joita kaupungistuneen maailman kasvatilla voi olla vaikea ymmärtää.
Pienissä kylissä jokainen talon asukki ja palkollinen, perheen poika ja tytär oli yhteisölle tuttu. Ihmisten paikat olivat selvillä, ja heiltä odotettiin tietynlaista käytöstä. Nuutinpäivänä kaikki muuttui. Vanhoina aikoina kyliä kulkeva joukko saattoi muodostua nuuttipukin tai nuuttiparonin ympärille ja kulkueen jäsenillä oli usein muitakin seremoniallisia rooleja välskäristä kenraaliin. Talonväen häirintä oli hämmentävän järjestelmällistä, ja luovutetusta sahdista kirjoitettiin leikkimielinen kuitti talon seinään.
Myöhempinä aikoina nuutinpäivän kierrosten koreografiasta tuli vapaamuotoisempia. Keskeistä oli naamioituminen, groteski ja burleski pukeutuminen ja käyttäytyminen, päihteiden siivittämänä tai ilman.
Tyypillinen nuuttipukki saattoi pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin, ja omaksua sen rooleja, puhetapoja ja käyttäytymismalleja. Nuutinpäivänä nuorukaisesta saattoi tulla pyntätty “joulumamselli” ja talon tyttärestä römeä-ääninen, rivouksia huuteleva pukki, jolla oli porkkana työnnettynä housunkauluksen alle epäilijöitä karkottamaan.
Naamiot ja ainakin näennäisesti piilotettu oma identiteetti mahdollistivat muunkinlaista rohkeaa käytöstä kylänraitilla. Mahtavien talojen emäntä- ja isäntäväkeä puhuteltiin tarjoiluja vaatien ja seurauksilla uhaten. Uusi rooli antoi yhdeksi illaksi valta-aseman, joka riisuttiin naamion mukana pois vuoden muiksi päiviksi.
Karnevalistinen käyttäytyminen on keino hetkeksi vapautua yksilölle tuomitusta roolista. Joidenkin näkökulmien mukaan kulttuurinen tarve karnevaaliin kertoo aina jäykän hierarkkisesta yhteiskunnasta. Väärän kuninkaan päivän jälkeen palataan entiseen.
Siitä huolimatta tällainen tapakulttuuri kertoo vielä enemmän ihmisyhteisöjen loputtomasta kekseliäisyydestä. Onhan kohtuullista, että ainakin kerran vuodessa jokainen saa kokeilla, millaista on hetkisen ajan joku toinen.
Kirjoittaja on muotoilija ja kulttuurialan sekatyöläinen, Hausjärvi.