Kulttuurivieras
Kuka tunnustaa olevansa maakuntalaulujen ystävä? Minä, ylpeänä!
Joskin on todettava, että nämä ehkä kuvitteellisten heimojemme tuntoja paatoksella uhkuvat kappaleet eivät kerro Nälkämaan laulua lukuun ottamatta oikein mistään. Niissä maalataan agraaris-metsäläisiä uskonnollissävytteisiä kuvaelmia, joissa koski kuohuu ja laulun laiho lainehtii, tunturissa hiihtää siveänä tuulispäänä neito sinisilmä. Toisaalla urhea nuorukainen käy kunnossa ja voimainsa tunnossa vainolaista vastaan.
Molemmat ovat kitsaan maan kasvattamia luonnonoikkuja. Vesistöjä, kuin jumalolentoja, luetellaan juhlallisesti nimeltä.
Maakuntalauluissa ei mainita taajamia, teitä saati tehtaita.
Maakuntalauluissa ei mainita taajamia, teitä saati tehtaita. Maakunta on mielentila, ei paikka ollenkaan. Todellisuuden kerrostumia luotaa toisenlainen paikallislaulujen tyyppi: humpat, jenkat ja monet muut laulun lajit, joissa laskeudutaan kunnan ja pitäjän, joskus kylänkin tasolle.
Paikallishumpat ihannoivat, mutta ihmisen kokoisesti. Mynämäki-humpassa listataan hurmoksellisesti varsinaissuomalaisen kunnan palvelu- ja virkistystarjontaa. Tervakoski-humppa laveeraa kesäisen idyllin tehtaan varjossa.
Juttu jatkuu ääninäytteen jälkeen.
Uhon mittakaava on maakuntalauluista poiketen kohtuullinen: Orimattilassa totaalista ylivertaisuutta tohditaan julistaa ainoastaan yhdessä lajissa, jenkan tanssimisessa. Liikuttavan koruttoman Riihimäki-laulun kahdeksassa säkeessä hahmotellaan radanvarsitaajaman kiintopisteet, pinnanmuodot ja vaatimattomat, toimeliaat asukkaat.
Paikat ovat aina olleet oivallisia laulujen aiheita – onhan nostalgia aivan erityinen romantiikan laji. Suhdetta kotipaikkaan värittää usein raastava välittämisen ja välttämisen noidankehä.
Joka hetki joku jossain kaipaa muualle tai kokee olevansa jumissa toisaalla. Pikkukaupunkilainen nuoruus voi olla piinallista kokea, mutta myöhemmin syntyy onneksi upeita sanoituksia.
Suomen karttaa on taottu lauluiksi myös ironisella katsannolla aina Urjalan taikayöstä Kalevauvan kaupunkilauluihin asti. Vääräleuan ulkopuolinen katse kertoo usein laulajasta enemmän kuin laulettavasta.
Juttu jatkuu ääninäytteen jälkeen.
Vilpittömät kotiseutulaulut ovat kuitenkin oudolla tavalla kaikesta romantiikasta ja vastakkainasettelusta vapaita. Ne eivät tiristä esiin tunteita, vaan pelkistävät. Intiimiyden astetta voi verrata äänekoskelaiseen matkailuviiriin, jonka kuvitukseksi on valittu Mämmensalmen Kesoil-huoltoasema.
Henkilökohtaisia ne silti ovat. Maakuntalaulujen utopistiset näyt loimuavat kansallisromanttisten freskojen lailla jossakin arkijärjen ulottumattomissa. Mynämäki-humppa kuvailee tietynlaisen taajaman arkkityypin, tunnistettavana ja todellisena niillekin, jotka eivät siellä koskaan ole käyneet.