Avaan ison, painavan oven, ja edessäni on jyrkät, lyhyet portaat. Vanhan ja arvostetun rakennuksen tuoksu sekä tyyliin sopiva ylevä huonekorkeus toivottavat minut tervetulleeksi Hämeenlinnan lyseoon, kirjoittaa Lyseon lukion abiturientti Henna Rantanen.
Olen käynyt Lyseon lukiota väistötiloissa Hattelmalantiellä, jonne lukio siirtyi vuonna 2018. Kun astun sisään Lyseon vanhaan rakennukseen, näen koulun sellaisen lukiolaisen silmin, joka ei siellä päässyt lukiota käymään. Voin vain kuvitella, minkälaista koulunkäynti siellä on ollut.
Avarat käytävät olivat varmasti täynnä ihmisiä, mikä loi kotoisaa ilmapiiriä ja ihanaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Oli hienoa tuntea olevansa osa samaa koulua, jonka penkeillä olivat istuneet muun muassa tuleva huippusäveltäjä, presidentti ja kirjailija.
Perinteisen näköisissä luokkahuoneissa oli oma tunnelmansa. Niissä oli vanhan talon luonnetta. Taulutelkkari toi tuttua turvallista rutiinia koulun sisäisiin tapoihin. Aamunavaukset ja opetustuokiot painuivat erityisesti mieleen. Välillä television kanssa oli ongelmia, mutta ne saatiin kyllä aina ratkaistua luovia keinoja kaihtamatta.
Suuret ikkunat päästivät sisään paljon valoa. Ne paljastivat huoneen jylhät piirteet sekä suuren koon. Aurinkoisina päivinä innokas valo melkein häikäisi laskeutuessaan koulun pinnoille. Jokaisesta luokasta näkyi aivan omanlainen kuva: toiselta puolelta rakennusta kaupungin katuja, toiselta järveä ja metsää.
Tällaisina päivinä koulun sisäinen henki tuntui oikeastaan normaalia vahvemmalta.
Harmaan tuuliset päivät eivät lannistaneet, vaan päinvastoin ne loivat tunnelmaa. Ikkunoista näki koulun vieressä heiluvat puut ja ohikulkevan ihmisen askeleet säästä raskaina. Tällaisina päivinä koulun sisäinen henki tuntui oikeastaan normaalia vahvemmalta.
Koulun alimmassa kerroksessa kirjaston katto kaareutui lukiolaisen ylle lämpimästi. Seesteisen vaalean tilan uumenissa sai ajan kulumaan viihtyisästi, milloin kavereiden kanssa seurustellen, milloin lukien tai piirtäen.
Opettajahuoneen takaseinä täyttyi kirjoista. Sitä eivät oppilaat juurikaan päässeet näkemään. Kun sen näki, siitä ei tahtonut saada silmiään irti. Lattiasta kattoon kirjoja, uutta ja vanhaa, isoa ja pienempää. Tämä näky oli houkutteleva, puhumattakaan opettajahuoneen pöydällä lojuvista kahvitteluherkuista.
1888
vuosi, jolloin Hämeenlinnan lyseon vanha rakennus otettiin käyttöön.
Kuvaamataidon luokka koulun ylimmässä kerroksessa oli kaikkein paras lannoite luovuuden kukintaan. Luokan ikkunasta näki Suomen luonnon tyypillisimmän näyn: puupeitteen, joka vuodenajan mukaan loisti aina hieman eri värisenä. Sitä näkyä tuli alemmissa kerroksissa välillä ikävä.
Kun astun juhlasaliin, palaan nykyhetkeen. Kynnyksen ylittäessäni huomaan tilan suuruuden. Isot ikkunat, näyttävät verhot, vaaleat valtavat kattolamput talvea valaisemassa ja lukuisat penkkirivit kohti salin edustaa.
Edustan keskellä on syvennys, johon on kirjoitettu kaatuneiden nimet. Syvennystä reunustavat patsaat, ja tilan katto on koristeellinen. Kun käännän katseeni, voin vain kuvitella tilaan käytetyn ajan ja vaivan. Tilan avaruus ja yksityiskohdat tuovat nöyrän olon.
Lyseolaisena olin ja olen osa jotain suurempaa. Minulla on edessäni kaikki mahdollisuudet, jotka vastaan osaan ottaa.
Kirjoittaja on Lyseon lukion abiturientti.