Olen nuoresta pitäen harrastanut intohimoisesti valokuvausta. Jo pitkään kamerani on etsiytynyt paikkoihin, joissa en ole arvellut monenkaan näkevän minkäänlaisia esteettisiä arvoja: joutomaille, risukoihin, hylätyille teollisuusalueille. On kiehtovaa etsiä kauneutta sieltä, missä sitä ns. ei ole. Koskaan en tällaisilla kuvausretkilläni ole törmännyt muihin joutomaafriikkeihin. Kummajainen mikä kummajainen, ajattelin pitkään itseeni tyytyväisenä.
Olin väärässä. Joutomaat näyttävätkin olevan valokuvaajille varsin trendikäs kohde, minunlaisiani kummajaisia taitaa tallustella asutusten laitamilla kokonainen heimo. Mikä meitä sinne vetää?
Villeyttä ei aina löydy matkaoppaiden suosituksista, luontopoluilta eikä kansallispuistoista.
Käsi ylös: ketä muita puuduttavat nykyajan loputon kontrollinhakuisuus, selkeät linjat ja puhtaat värit; digitaalinen maailma, joka ei tuoksu miltään eikä tunnu iholla eikä saappaan alla? Kuka muu tuntee vetoa outoon, salaperäiseen, ajan runtelemaan, menneistä ajoista kuiskivaan? Villiin?
Villeyttä ei aina löydy matkaoppaiden suosituksista, luontopoluilta eikä kansallispuistoista. Merkityt polut opastauluineen tuntuvat kesyttävän maiseman, ja sellaiseen on vaikea luoda henkilökohtaista, luovaa suhdetta. Ei-kenenkään-mailla opastauluja ei ole eikä maisema ole raskas tuhansien muiden katseista.
Unohdetuissa paikoissa ihmisen jälki alkaa haalistua ja sulautua ympäristöönsä. Puurakenteet harmaantuvat ja lahoavat, betoni sammaloituu ja rapautuu, rauta ruostuu. Kun taitelija antaa näille muodon, käy päinvastoin: ne palautuvat takaisin kulttuuriin, kaaokseen syntyy hitunen järjestystä. Samasta on kyse, kun lapsi raivaa itselleen majoja ja pesäkoloja kuusiaitaan, pajupuskan juureen tai ojan päälle kaatuneen tuuhean koivun alle. Ryteikköön rajautuu pieni, itse luotu tila, jossa voi yhtä aikaa aistia villeyden ja olla turvassa.
Nostalgiatrippejä lapsuuden seikkailuihin? Kyllästyneen porvarin tekotaiteellista nyhräämistä? Vai jotain, mikä luotaa mielen syvempiäkin kerroksia: yhteyden etsimistä mielen sisäisen kaaoksen ja harmoniankaipuun välille ja sen elähdyttämistä taiteen avulla?
Hämeenlinnan joutomaiden Eldorado oli vielä joitakin vuosia sitten nykyisen Kantolan tapahtumapuiston alue. Ruosteisia, läpitunkemattomiin pajukoihin katoavia ratakiskoja, lahoavia laivalaitureita; kummitusmaisia tehdasrakennuksia... Näistä on vieläkin jäljellä vähän. Onneksi myös Varikonniemi on säilyttänyt jonkin verran rähjäistä lumoaan. Ja yhä on Hämeenlinnaan Tampereen suunnasta tulijoita tervehtivä surrealistinen hyppyrimäki, jota ei vielä ole saatu konmaritettua pois maisemasta!
Kaupunki, joka hyväksyy myös villit, rönsyävät, lahoavat, maahan palautuvat puolensa on moninkertaisesti kiinnostavampi kuin rakennusinsinöörien ja maisema-arkkitehtien säntillisen suorakulmainen luomus.
Arvoisat virkamiehet: kun seuraavan kerran päätätte turhaksi käyneiden rakennelmien kohtalosta, älkää pitäkö kiirettä, huomennakin ehtii. Lähtekää vaikka kotiin tuntia aiemmin, menkää jalkaisin, koukatkaa eri kautta kuin yleensä, tuntekaa marginaalin tuoksu.
Kirjoittaja on kanttori, kuoronjohtaja ja valokuvauksen harrastaja, Hämeenlinna.