Pihamaisemassamme kasvoi taannoin jylhän muhkea jalava, joka jouduttiin sittemmin kaatamaan, kun oli jo vanhaksi käynyt.
Kun puu oli kaadettu, löysin naapurini istumasta lohduttomana portailla. Itku oli tullut ja suru yltä päältä näkyvissä. Niin oli puuhun kiintynyt, niin kuin osa elämästä olisi kaadettu pois.
Tällaisen kiintymyksen selittäminen jollekulle, jolla ei vastaavaa kokemusta ole, on yleensä mahdoton tehtävä.
Taiteellisen kokemuksen kanssa käy usein samoin. Sitäkin on tavattoman vaikea selittää. Joskus olen kyllä yrittänyt, mutta miltei poikkeuksetta jälkeenpäin katunut.
Miksi jokin runo, maalaus, sävellys koskettaa minua ydinjuuria myöten? Entä miten avaat kokemuksesi ihmiselle, jolle taide ei juuri muuta ole kuin keinotekoista apurahoilla harjoitettua puuhastelua tai elitistisen mielen pöyhkeää itsekorostusta?
Et mitenkään. Ja näin se toki saa ollakin.
Se mikä minulle näyttäytyy ihmisyyden arvokkaimpana ytimenä, on jollekulle toiselle tyystin merkityksetöntä. Joku vierastaa Tampere Jazz Happeningiä yhtä paljon kuin minä Euroviisuja.
Kyse ei kuitenkaan ole vain henkilökohtaisista mieltymyksistä, vaan kuva on suurempi. Juuri siksi me tarvitsemme niin metsä- kuin kulttuuripolitiikkaakin, joissa on lopulta kyse samasta asiasta: muistin ja monimuotoisuuden varjelemisesta.
Sillä samoin kuin metsä ja erityisesti sen vanhat puut, myös kulttuuri, inhimillisten merkitysten kenttänä, tallentaa itseensä muistia, jota ilman yhteiskunnat eivät kykene sopeutumaan uusiin muuttuviin olosuhteisiin.
Tässä mielessä ihmisen tulevaisuus on jo lähtökohdiltaan kulttuurihistoriastaan nouseva hanke.
Tämä ei tarkoita, että kulttuurielämä olisi pelkästään kaikenlaista hienoa ja kaunista. Luovuuden ja ylevyyden lisäksi se on yhtä lailla tuhoa ja sekavuutta, ulkokultaisuutta ja halpoja jäljitelmiä.
Se auttaa niin löytämään kuin pakenemaankin, tulemaan todeksi kuin huijaamaankin. Ja juuri tässä moninaisuudessa piilee sen voima.
Taide kykenee myös haastamaan sovinnaisen, yleisesti hyväksytyn ja poliittisesti korrektin.
Tässä mielessä kokeileva, ennakkoluuloton kulttuurielämä on juuri sitä luovuuden kautta syntyvää happea, jota me kutsumme vapaudeksi, ja jota ilman kaikki inhimilliseksi kutsuttu tukahtuu.
Kun siis huomenna astelen kohti eduskuntavaalien äänestyspistettä, ajattelen näitä kahta: metsää ja kulttuuria.
Ajattelen edesmennyttä naapuriani, joka runokirja sylissään istuu pihaportailla ja suree jalavaansa.
Ja vaikka tiedän, että puita on kaadettava ja metsää monin tavoin hyödynnettävä, niin äänestän mieluummin ehdokasta, joka ymmärtää, että metsässä ja kulttuurissa on kyse myös ylisukupolvisesta jatkuvuudesta.
Kokemuksesta, jota sitäkin on usein vaikea selittää. Niin syvällä juuristossa se on.