Teema

Älä jätä muistoja pöytälaatikkoon, näin teet oikean kirjan

Ensimmäiset muistot ovat välähdyksiä kolmevuotiaan elämästä. Niistä lähtee liikkeelle Sisko Sammallahden pian valmistuva nuoruusvuosien omaelämäkerta. Tarina päättyy ylioppilaskirjoituksiin valmistautumiseen.

– Vein juuri käsikirjoituksen ja valokuvia graafikolle. Minulle on tärkeää, että kirjasta tulee kaunis, Sammallahti sanoo.

Tiukan uran taloushallinnon johtotehtävissä tehnyt Sammallahti päätyi harrastajakirjoittajaksi hieman vahingossa. Viitisen vuotta sitten hyvä ystävä kutsui hänet seuraksi kesäiselle kirjoittajakurssille Sodankylään. Sen jälkeen muistoja on kirjoitettu monella muullakin kurssilla.

Oululainen Sammallahti kertoo olleensa aina avoin uusille jutuille. Taustalla kuultaa myös vuosikymmeniä sitten käyty keskustelu oman äidin kanssa.

– Äiti sanoi, että hänellä on ollut vaiherikas elämä Karjalan evakkotyttönä ja olisi ihanaa, jos joku siitä kirjoittaisi. Lupasin sen tehdä, mutta äitipä kauhistui ja sanoi, että ei hän voi. Minua jäi se harmittamaan, että äidin tarina jäi kyselemättä ja kirjoittamatta.

Omasta elämästään Sammallahti kirjoittaa ensisijaisesti lapsilleen. Myös lähimmät ystävät ja kirjan teossa auttaneet kotikyläläiset saavat pian valmistuvasta omakustanteesta oman kappaleensa. Painosmäärä riippuu kirjapainon pakettitarjouksesta.

– Alle sata kappaletta kuitenkin. Tämä tulee vain yksityiseen käyttöön, Sammallahti sanoo.

Kirjan tekeminen maksaa tuhansia euroja.

– Se on sen arvoista, ja onneksi minulla on tähän mahdollisuus, Sisko Sammallahti sanoo.

Omasta elämästä kirjoittaminen on nykyään suosittu harrastus. Esimerkiksi lappilaisen Revontuliopiston kirjoittajakurssin kymmenen paikkaa täyttyivät nopeasti, ja saman verran jäi varasijoillekin.

– Suomalaisethan ovat aina kirjoittaneet paljon, mutta salassa. Nyt sen kanssa aletaan tulla julkisuuteenkin, kurssin vetäjä, kirjoittajakouluttaja Taija Tuominen sanoo.

Kurssien keski-ikä on Tuomisen mukaan aika korkea, mutta nykyään nuoria kirjoittajia on yhä enemmän. Nuorten kohdalla on tyypillistä, että he käsittelevät kirjoittamalla jotakin elämäntapahtumaa tai identiteettiään.

Useita kirjoittajakoulutuksia eri puolilla Suomea vuosittain ohjaava Tuominen arvioi, että noin seitsemänkymmentä prosenttia kirjoittaa omasta elämästään ja loput esimerkiksi suvun merkkihenkilöstä tai vaikkapa talon historiasta.

Moni haluaa taltioida elämäänsä jälkipolvia varten, mutta lisäksi kirjoitusprosessi on usein vaikuttava kirjoittajalle itselleenkin ja voi jopa antaa merkityksen omalle elämälle.

– Monelle muistoista kirjoittaminen toimii myös terapiana. Kun on kirjoittanut jonkin ikävän asian, se tulee käsitellyksi.

Yksi yleinen kirjoittamisen lähtökohta ovat Tuomisen mukaan isän sodanaikaiset kirjeet, joiden pohjalta tehdään perheelle teos. Innoittajana voi olla myös erikoinen työ tai harrastus, josta ihminen haluaa jättää jäljen tutkijoille.

Elämäntarinat tuovat Tuomisen mukaan esiin myös kiinnostavaa yleistä historiaa.

– Iäkkäiltä kirjoittajilta tulee hienosti ajankuvaa ja lähihistoriaa: on maalta kaupunkiin muuttoa, itsenäistymistä ja identiteettiä, Tuominen sanoo.

Elämäkertakirjoittamisen kursseilla raivataan kirjoittamisen esteitä, käsitellään sisältöjä, tutustutaan kirjallisen työn rakenteisiin ja muotoihin sekä opetellaan elämäkerrallisen kirjoittamisen teoriaa. Viimeisin kiinnostaa Tuomisen mukaan myös kaunokirjallisten teosten kirjoittajia. Elämäkerrallisia metodeja voi käyttää myös fiktiivisten hahmojen luomiseen.

Kirjoittamisen esteistä tyypillisimpiä ovat täydellisyyden tavoittelu, huonouden pelko, aikaisemmat negatiiviset kokemukset ja itsesensuuri. Tuomisen mukaan iäkkäillä kirjoittamiseen liittyy usein ikäviä koulumuistoja, joissa loistavat punakynämerkinnät.

Kirjoittamisen sisältöjä etsitään kursseilla muun muassa muisteluharjoituksilla.

– Yksi parhaista harjoituksista on lapsuuden ruokamuistot. Siinä tulee paljon muutakin mieleen. Ihmisiä, ajankuvaa ja yhteiskuntaa, Taija Tuominen sanoo.

Varsin usein opettajalta kysytään, mitä voi kirjoittaa.

– Kuulen usein sellaista, että tekisi mieli kirjoittaa omasta elämästä, mutta mitä äiti, lapset tai mies siitä sanovat, Tuominen sanoo.

Neuvo on, että niin kauan kuin teksti on itsellä, kannattaa kirjoittaa juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Viimeistelyvaiheessa ja lähellä julkaisua voi sitten miettiä, pitääkö jotain peittää.

– Niitä kannattaa miettiä vasta myöhemmin. Muuten kirjoittaminen jumittaa, Tuominen neuvoo.

Oman elämän muistelu voi nostaa esiin myös vaikeita asioita. Siksi Tuomisen kursseilla tehdään aina luottamussopimus, jonka mukaan asioita ei kerrota kurssin ulkopuolelle.

– Elämäkertapiireissä on kahta koulukuntaa. Toisen mukaan kaikki muistojen laatikot pitää avata ja toinen on sitä mieltä, että ei tarvitse. Minä edustan jälkimmäistä. Ei kaikkea tarvitse kertoa, ja jotkut asiat vaativat kypsyttämistä, ennen kun ne antautuvat kirjoitettaviksi.

Joillekin riittää, että muisto on kirjoittamalla tallennettu, mutta moni painattaa teoksen kirjaksi. Sisko Sammallahden ensimmäinen tuotos oli itse tulostettu vihko, jonka painos oli kaksi kappaletta.

Taija Tuominen kertoo, että jotkut kauppaavat kirjojaan omatoimisesti esimerkiksi kirjastoihin ja toimittavat myyntiin kotiseudun kauppoihin. Osa myös kiertää esittelemässä kirjaansa.

Tuomisen mukaan kirjoittaminen voi olla kertaprojekti tai innostaa jatkamaan. Sisko Sammallahden nuoruuden elämäkerta saa ehkä myöhemmin jatkoa, mutta sitä ennen hän aikoo kirjoittaa kirjan isästään, Kokkolan Veikkojen kymmenottelijasta, kelloseppä Antti Sammallahdesta.

– Se on sellainen tarina, että sen voisi ehkä julkaistakin, hän miettii.