Teema

Caramba on pistiäisten julkkis

Hyönteistutkija Ilari Sääksjärvi pitää loispistiäisiä kauniina jalokivinä, joiden katsomiseen ei kyllästy. Sääksjärvi on löytänyt sademetsistä satoja uusia lajeja, joista kuuluisin on caramba-pistiäinen.

Kun Ilari Sääksjärvi katsoi carambaa – silloin vielä nimetöntä loispistiäistä – hän epäili näkemäänsä. Mikroskoopin alla lepäävän otuksen ruumiissa mikään ei muistuttanut olemassa olevaa lajia.

-Ajattelin sen olevan joku epämuodostunut yksilö. Unohdin hetkeksi koko eläimen.

Kun Sääksjärvi myöhemmin tutki pistiäistä tarkemmin, hän huomasi, ettei siinä ollut mitään vikaa. Hyönteisen rakenteet olivat kunnossa ja täysin symmetriset.

Oli löytynyt uusi loispistiäislaji.

Sääksjärvi on hyönteisiin, tarkemmin sanottuna loispistiäisiin, erikoistunut sademetsätutkija.

Clistopyga caramba -nimen saanut pistiäinen seuloutui esiin hyönteiserästä, jonka Sääksjärven opiskelija toi mukanaan Perusta, Liman luonnontieteellisen museon kokoelmista.

– Uudet hyönteislajit eivät yleensä ylitä uutiskynnystä, mutta caramba on esiintynyt jo englantilaisessa Daily Mail -lehdessä ja monissa blogeissa. Myös Discovery-kanava aikoo kertoa siitä, Sääksjärvi kertoo.

Carambassa kiinnostaa ulkonäkö, sillä sen takaruumis näyttää muurahaiselta. Pistiäinen loisii hyppyhämähäkkien silkistä kudotuissa munapusseissa.

– Hämähäkkinaaras pelkää muurahaisia, ja caramba pelottelee naaraan pois. Sitten se munii pusseihin omat munansa. Munista kuoriutuvat pistiäistoukat syövät hämähäkin munat ja poikaset.

 

Loispistiäiset ovat muiden hyönteisten ja hämähäkkien loisia. Lajeja arvioidaan olevan yli 100 000, ja niistä noin 5 000 lentelee Suomessakin.

– Teen kenttäretkiä lähinnä Perun Amazoniaan. Se on Amazonian sademetsän läntistä osaa, lähellä Andien poimuvuoristoa, Sääksjärvi selittää.

Eläinten lajimäärät ovat seudulla huipussaan, koska sieltä löytyy sekä sademetsän että vuoriston lajeja.

– Pienetkin hyönteiset ovat uskomattomia jalokiviä, kun niitä katsoo mikroskoopilla.

Toiset ovat julmannäköisiä saalistajia, toiset söpöjä pyöreäpäisiä kasvissyöjiä. Sääksjärvi vertaa hyönteisiä kirjoihin: rakenteista ja tuntomerkeistä voi lukea tarinan, joka johdattaa jopa vuosimiljoonien taakse.

Jotkut hyönteiset esiintyvät vain muutaman hehtaarin metsälaikuilla.

– Olisi hienoa löytää elävä caramba-populaatio. Ehkäpä joku graduntekijä innostuisi etsimään sitä.

 

Ihmisten mielikuvissa hyönteistutkijat kirmaavat niityillä haavin kanssa ja sulkevat saaliinsa elävänä rasiaan. Sademetsätutkijan maastokeikka on hieman toisenlainen.

– Pyydystetyt hyönteismäärät ovat usein massiivisia ja kenttäjaksot pitkiä. Yhteen pyydykseen jää tuhansia yksilöitä, kertoo Ilari Sääksjärvi.

Harjateltan näköiset Malaise-pyydykset viedään mahdollisimman tutkimattomalle seudulle. Tutkijan on kuljettava vaikeaa maastoa ja raivattava kasvillisuutta edestään. Tutkimusvälineistön lisäksi mukana on raahattava ruokaa ja litroittain juomavettä.

– Reissut eivät sovi kovin herkälle, sillä kuumuus ja kosteus ovat melkoisia. Vaatteista voi vääntää hikeä, mikään ei kuivu eikä suihkua näe moneen päivään.

Kirjoittamaton sääntö on, että matkaan ei koskaan lähdetä yksin vaan tutkijakollegan kanssa.

– Kevyt eksyminen ei saa pelottaa, mutta tarkkana pitää olla. Jos eksyy, niin jokea pitkin kulkemalla löytää jossain vaiheessa ihmisasutusta.

Espanjan tai portugalin taito on seuduilla välttämättömyys.

 

Yöpyminen sademetsässä ei muistuta perinteistä telttailua. Maahan viritetään pressu ja moskiittoverkko.

– Sademetsää pidetään vaarallisena, mutta asiaa liioitellaan. Eivät jaguaarit meitä syö, Sääksjärvi kuittaa.

Jaguaarit?

– Siellä on jaguaareja ja puumia, mutta ne menevät karkuun ihmistä. Jaguaarin näkeminen olisi tutkijalle lottovoitto. Itse olen nähnyt vain jälkiä.

Myrkkykäärmeiden varalta matkassa kulkee erilaisia käärmeseerumeita. Käärmeitä on paljon, mutta nekin väistävät ihmistä.

– Suurin riski ovat sairaudet, kuten malaria tai denguekuume. Itse en ole sairastunut, mutta lähipiirissä ongelmia on ollut. Myös liikenne ja joillain alueilla rikollisuus voivat olla vaarana.

Pyydykset ovat paikallaan jopa vuoden. Tutkija tai kenttäavustajat tyhjentävät ne parin viikon välein.

Lentävät otukset tippuvat pyydysteltan nurkassa olevaan “katiskaan”, viinapulloon.

– Kokenut tutkija näkee nopeasti, onko joukossa kiinnostavia yksilöitä. Tarkempiin tutkimuksiin tarvitaan tietysti mikroskooppi. Nykyään osa tutkimuksista tehdään DNA-laboratoriossa.

 

Parikymmenvuotisen uransa aikana Sääksjärvi on tehnyt noin 30 reissua ja löytänyt satoja uusia hyönteislajeja. Niistä noin 150 on saanut nimen.

– Uusi laji pitää antaa muiden tutkijoiden arvioitavaksi ja kuvata alan tieteellisissä julkaisussa. Tällä hetkellä noin 30 löytämääni lajia on arvioitavana.

Maailmassa on niin paljon hyönteisiä, että joskus sattuu mokia. Esimerkiksi jo 1800-luvulla löydetty laji on voitu kuvata uutena.

Uusien lajien nimet liittyvät yleensä löytöpaikkaan tai hyönteisen rakenteeseen.

– Olen nimennyt lajeja myös isän, appiukon ja vanhojen ohjaajieni mukaan. Lupaa on ensin kysyttävä kohteelta, koska kaikki eivät halua nimeään loispistiäisen käyttöön.

Sääksjärvi myöntää, että uusien lajien löytämisestä on jo karsiutunut suurin hohto.

– Rakkain löytöni on ensimmäinen eli Amazopimpla-pistiäissuku, joka sisälsi useita lajeja.

Se löytyi ensin Lontoon luonnontieteellisestä museosta, missä Sääksjärvi oli tekemässä väitöskirjaansa. Myöhemmin hän löysi samaan sukuun kuuluvia toisia lajeja Perun Amazoniasta.

– Eri maiden luonnontieteelliset kokoelmat ovat todellisia aarreaittoja. Osa hyönteistutkijoista tutkii pelkästään kokoelmia eikä tee lainkaan maastokeruuta.

 

Sääksjärven johtaman Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön kokoelmissa on noin neljä miljoonaa eläinyksilöä ja yli miljoona putkilokasvia.

Vanhimmat eläimet ovat 1800-luvun alusta, ja uusia tulee tuhansia joka vuosi. Kokoelmat paljastavat luonnon suuret muutokset. Suomalaisten päiväperhosten kantojen vähentyminen on jo tunnettu asia.

– Myös monilla pistiäislajeilla menee nykyään huonosti torjunta-aineiden ja pesäpaikkojen puutteen takia, Sääksjärvi kertoo.

Vaikka lajit kuolevat ja toisaalta kehittyvät uusiksi – varsinkin hyönteisissä sukupolvet vaihtuvat nopeasti – nimet ovat silti olemassa.

– Kun lajit on kuvattu tieteelle, ne ovat periaatteessa ikuisia.

Suomalaistutkijat ovat liikkuneet Amazonian sademetsissä jo 1980-luvulta asti.

– Suomessa on nyt toistakymmentä niin sanottua vanhempaa tutkijaa. Osa biologeista tutkii eläimiä ja osa kasveja, ja tutkijoissa on myös esimerkiksi arkeologeja.

Toinen yksikön pistiäistutkija, väitöskirjantekijä Tapani Hopkins, toimii Afrikassa, lähinnä Ugandassa.

– Kehittelemme ajatusta, että ottaisimme kolmanneksi tutkimusalueeksi Kaakkois-Aasian tropiikin, vaikka Borneon tai Sulawesin. Siten voisimme vertailla kolmea aluetta keskenään.

Sääksjärven johtaman biodiversiteettiyksikön tutkijat ovat viime vuosina löytäneet myös suuria eläimiä.

Varaanitutkija Valtteri Weijola, Tyynen valtameren saariin erikoistunut väitöskirjantekijä, löysi hiljattain Papua-Uuden-Guinean saaristosta yli metrin kokoisen tuntemattoman varaanilajin. Bonuksena löytyi liki 30-senttinen jättiläisrottalaji.

– Kaikkia suuriakaan eläinlajeja ei ole vielä löydetty. Amazonian alueelta on viime vuosina löydetty tieteelle uudet jokidelfiini- ja anakondalajit.