Teema

Kadonneiden aarteiden löytäjä

 
Siivotessa voi tehdä löytöjä. Kun laulaja Eija Kantola järjesteli kaappejaan, niiden uumenista paljastui laatikoittain vanhoja c-kasetteja. 
 
Kappas vain, hän riemastui. Radiosta nuorena itse äänitettyjen kokoelmien kappalejärjestyskin muistui yhtäkkiä mieleen.
 
– Olin säästänyt ne kaikki. Silloin aikoinaan lauluja arvostettiin enemmän kuin nykyään. Radiossa oli vain kaksi kanavaa, joita kuunnellessa odotettiin ja jännitettiin sormi nauhurin rec-näppäimellä, josko suosikkikappaleen saisi vihdoin napattua kasetille ihan kokonaan, Kantola muistelee mennyttä mediamaailmaa.
 
Hänen 16-vuotias tyttärensä toimii toisin. Tytär on mukana Sibelius-lukion projektissa, jossa oppilaat vetävät potpurin Beoyncén kappaleista.
 
– Hän sitten kuuntelutti niitä minulla, 20 sekuntia sitä ja toiset 20 sekuntia tätä. Ihmettelin, etkö kuuntele koko biisiä. Kuuntelisit edes B-osaan saakka. Lauluunhan voi sisältyä jokin tarina, äiti tuumaa ja nauraa päälle.
 
– Kai se on tätä nykyajan hektisyyttä. Itselleni tuommoisesta tulee levoton olo.
 
Siitä on 24 vuotta, kun Kantola valloitti tangokuningattaren kruunun vuonna 1992.
 
Tuolloin hänet esiteltiin Porissa syntyneenä Euran tyttönä. Molemmat vanhemmat olivat töissä Ahlströmin tehtailla, ja kuten tehdaspaikkakunnilla usein, Euran vapaa-ajantoiminta kuhisi vilkkaana. Pääosissa olivat musiikki ja liikunta. 
 
Kantolan perheessä äiti lauloi ja isä soitti mandoliinia sekä haitaria. Eija pelasi lentopalloa ja lauloi, lauloi ja lauloi. Joskus tytär pääsi isän yhtyeen keikoilla ääneen mikrofonin ääreen.
 
– Muuten painelin lapsena porukan mukana pitkin pihoja, leikin ja kiipeilin puissa. Eipä ollut kännyköitä silloin.
 
– Vanhemmat eivät kummemmin kontrolloineet lasten tekemisiä. Silloin ei hössötetty. Nykyään pienet asiat paisuvat helposti valtavan suuriksi.
 
Siinäkin katsannossa Suomi on muuttunut paljon Kantolan 70-luvun lapsuuden ja 80-luvun nuoruuden jälkeen. Nyt kaikilla on mielipiteitä kaikesta, ja kaikilla on mahdollisuus tuoda ne julki.
 
”Kommentoi, kommentoi”, joka paikassa kehotetaan.
 
– Ja kyllä kaikkea sitten kommentoidaankin. Usein tietoa on kuitenkin vähän ja sävy negatiivinen, Kantola pahoittelee.
 
– Jossain vaiheessa on pakko tulla käänne. Ihmiset kyllästyvät kännyköihin ja someen ja haluavat taas oikeasti olla, elää ja keskustella toistensa kanssa. Olen siitä varma. Ei ihmisen itsetunto voi olla Facebook-tykkäysten varassa.
 
Jos Eija Kantolan taiteilijaprofiili pitäisi määritellä yhdellä sanalla, luontevin valinta olisi iskelmälaulaja. Hän on pysynyt tanssittavan ja melodisen iskelmän lestissä paria syrjähyppyä lukuun ottamatta.
 
Yksi oli kiinnitys Päät-yhtyeen taustalaulajaksi. Uuden aallon rockia vuosina 1978–1992 paahtanut Päät saattoi soittaa 20 hengen yleisöille luukuissa, joissa sähkövirta jouduttiin vetämään hellasta.
 
– Mutta hauskaa oli. Esiinnyimme me sitä paitsi Tavastiallakin, Kantola nauraa.
 
Edes erittäin lavean nykymääritelmän mukaan Päät ei soittanut iskelmää eikä pop-iskelmää. Kantolan mielestä myöskään Popedan tai Jenni Vartiaisen musiikki ei ole iskelmää.
 
– Luulenpa Paten ja Jennin olevan tästä samaa mieltä.
 
– Iskelmämusiikki on iskelmämusiikkia. Siinä on saksalaisen schlagerin piirteitä ja vähän slaavilaisuutta sekä suomalaisuutta, jota on yhtä vaikeaa selittää kuin tanssilavakulttuuria. Se pitää kokea.
Jokainen ulkomaalainen vieras pitää ehdottomasti viedä kesällä lavatansseihin. Se on sitä omintakeista suomalaisuutta, josta meidän on syytä olla ylpeitä.
 
Kiintotähden mielestä tanssilavakulttuuri ei ole suuremmin muuttunut. Siihen kuuluu perinteiden arvostaminen.
 
Kulisseissa on sen sijaan tapahtunut. Esimerkiksi surullisenkuuluisa rohkaisuryyppyjä hörppivä muusikkotyyppi ja sosiaalitilan virkaa toimittava puucee ovat menneen maailman kyseenalaista nostalgiaa.
 
– Olen minäkin tanssipaikoilla ulkovessassa käynyt, mutta jos tätä kehitystä tarkastellaan vaikkapa Lea Lavenin tai Paula Koivuniemen näkökulmasta, silloin vasta muutoksia havaitaankin. Nykyään takahuoneissa on sentään perusvarustus: vessa, peili ja valo, Eija Kantola kehuu.
 
Asiallisuus ja ammattimaisuus leimaavat myös 2010-luvun viihdemusiikkibisnestä. Ohjelmatoimistot ovat siinä merkittävässä asemassa.
 
– Niitä on kolme suurta ja lisäksi joukko pieniä, Kantola kertoo.
 
– Kilpailu on koventunut ja meidän hintatasomme laskenut. Sen sijaan kustannukset ovat nousseet, matkustaminen ja majoittuminen esimerkiksi.
 
Silti artisti ei valita. Vaikka kalenteri oli joskus täydempi, nykyinen noin 120 keikan vuositahti riittää firman pyörittämiseen ja bändin ylläpitoon.
 
– Keikoille on kiva lähteä, kun niitä on juuri sopivasti 10–12 kuukaudessa. Yleisö kuulee ja huomaa, jos esiintyjä on väsynyt. Hyvää meininkiä ei voi näytellä.
 
Mitä kaappejaan siivonnut artisti teki löytämilleen kaseteille?
 
Tietenkin hän säilytti aarteensa, mutta ne jäivät myös vaivaamaan. Niiden omakohtaisesti koetussa nostalgisessa musiikissa oli jotakin vetovoimaista.
 
Kaseteilta poimituista lauluista syntyi Kantolan 19. albumi Kadonneet laulut. Se tarkoittaa muiden muassa Carolan, Fredin, Patricia Kaasin ja Dusty Springfieldin esittämiä tuttuja ja puolituttuja hittejä kymmenhenkisen jousiorkesterin, torvinelikon ja bändin säestyksellä. Tuottaja ja sovittaja on ex-aviomies Mika Toivanen.
 
– Halusimme satsata aitoon tyyliin ja tunnelmaan. Viuluja kuullaan myös levynjulkaisukonsertissa Eurassa. Harjoittelimme äskettäin sitä varten, ja täytyy kehua, että sointi oli uskomattoman ihana.
 
Perjantaina 29. tammikuuta julkaistavaa albumia ja alkuvuoden kiertuetta voi hyvällä syyllä mainostaa myös juhlaetuliitteellä. Kantola täyttää 6. maaliskuuta 50 vuotta.
 
– Silloin olen Teneriffalla. Kaiken tämän jälkeen on kiva pitää kuukauden loma ja juhlia synttäreitä etelän lämmössä.
 
Eija Kantola esiintyy lähiaikoina muun muassa 29.1. Punaisessa Kukossa Porissa, 31.1. Urheilutalossa Eurassa, 15.3. Riemuliiterissä Äkäslompolossa, 16.3. Luostotunturissa Luostolla, 17.3. Levitunturissa Levillä, 8.4. Anna & Albertissa Oulussa.