fbpx
Teema

Kiintopisteistä saa avun, kun suunta on hukassa

Kun Saija Salonsaari tutustuu vieraaseen kaupunkiin, hän tekee sen mieluiten jonkun seurassa.

Hän tuntee olevansa mestarillisen taitava harhailija, ja siksi uudet paikat jopa jännittävät joskus.

– Olen kaveripiirissä oikein kuuluisa siitä, että eksyn helposti. Reitit eivät jää kovin hyvin mieleeni, ja kaupassakin hukkaan usein suunnan. Pärjään toki yksinkin, mutta joukolla kun mennään, kuljen mielelläni muiden perässä.

Sieviläinen Salonsaari aloitti vasta toimintaterapeuttiopinnot Oulussa. Hän tutustui hyvissä ajoin asunnolta oppilaitokseen vievään reittiin ja otti mukaansa kävelymatkalle sekä poikaystävänsä että puhelimensa.

– Halusin varmistua siitä, että pärjään sitten myöhemmin yksin. Onneksi on tuo navigaattori.

SUUNTAVAISTOSSA on kyse avaruudellisesta hahmottamisesta – siitä, miten ihminen hahmottaa suuntia ja etäisyyksiä.

Jos paikasta toiseen on hankala löytää, kannattaa käyttää apuna kiintopisteitä. Kun kohdistaa huomionsa matkan varrella näkyviin maamerkkeihin, esimerkiksi kadunkulmissa oleviin kauppoihin ja niiden logoihin, saattaa löytää helpommin perille.

Tämä tapa hyödyntää ihmisen muistijärjestelmää, eli liikkeellä ei olla pelkän avaruudellisen hahmottamisen varassa. Perinteinen kartta on sen sijaan monelle hankala, sillä se perustuu avaruudelliseen hahmottamiseen.

– Moni meistä käyttää kiintopisteitä tietämättäänkin. Me nimeämme ja tunnistamme ne asiat, joiden mukaan suunnistamme. Se auttaa meitä, neuropsykologian erikoispsykologi Heli Isomäki neuropsykologipalvelu Ludus Oy:stä sanoo.

Se, miksi toiselle on helppoa löytää perille ja toiselle ei, selittyy aivojen ominaisuuksilla. Jotkut syntyvät sellaisiksi, että heidän avaruudellinen hahmottamiskykynsä on jo valmiiksi hyvä.

Hyväksi tuntemaansa ominaisuutta kehittää elämänsä aikana ihan huomaamattaan. Ihminen tekee niitä asioita mielellään, joissa tuntee olevansa vahvoilla.

– Lapsi hakeutuu leikkeihin ja tehtäviin, joihin hänellä on parhaat neurologiset edellytykset. Lapsi, jolla on hyvä avaruudellinen hahmottamiskyky, haluaa usein rakennella legoilla ja palikoilla. Lapsi, jolla tämä puoli on heikompi, pyrkii taas välttelemään näitä tehtäviä, vaikka juuri hän hyötyisi niistä eniten, Isomäki kertoo.

JOS HAHMOTTAMISEN vaikeudet huomataan lapsuudessa, niihin voi puuttua. Voidaan antaa harjoituksia ja ohjata kuntoutukseen. Aikuisella tilanne on toinen. Vuosikymmenten mittaista kehityskulkua ei niin vain muuteta.

– Ei voi päättää nelikymppisenä, että nyt panen huonon suuntavaistoni kuntoon. Aivot muuttuvat harjoituksen seurauksena aikuisellakin, mutta ei ole realistista ajatella, että mielettömästä ponnistelusta olisi enää selkeää hyötyä. Itseään ei voi muuttaa toiseksi, joten on viisaampaa tiedostaa ominaisuutensa ja keksiä selviytymiskeinoja, Isomäki sanoo.

Suuntavaistoon liittyvät pulmat ovat harvoin niin vakavia, että ne rajoittavat elämää. Kyse on Isomäen mukaan usein siitä, että ihminen tuntee olonsa epämukavaksi.

– Kannattaa hyväksyä itsensä. Ei tarvitse olla täydellinen kaikessa.

Menot