Teema

Kumppanin kuolema kiipeilyturmassa ei saanut Katriinaa lopettamaan kiipeilyä

Siitä piti tulla hyvä päivä vuorilla. Ja nyt Katriina makasi jäätikön railossa odottamassa kuolemaa. 

Vain hetkeä aiemmin hän oli hiihtänyt kohti vuorenseinää, jonka hän aikoi nousta aviomiehensä kanssa. 

Kiipeilijäpariskunta vietti talvea Alpeilla. Tarkoitus oli viipyä kesään saakka ja kiivetä Alppien klassikkoreittejä. Sellaiselle he olivat suuntaamassa.

Kaksikko ei ikinä pääsyt reitille.

Vuorelta heidän yläpuoleltaan laukesi jäävyöry, joka pyyhkäisi molemmat mukaansa.

Vyöry heitti Katriinan railoon ja hautasi hänet lähes kokonaan jäämurskaan. Hän oli varma, että hengenlähtö olisi vain ajan kysymys. 

Sitten jääntulo loppui. Katriina huusi ensin kumppaniaan ja sen jälkeen apua. Kukaan ei vastannut. Hän keplotteli puhelimen esiin ja soitti hätäpuhelun.

Kesti kauan, ennen kuin pelastuspartio löysi pahoin kylmettyneen naisen railosta. Kumppani löytyi menehtyneenä jäätikön pinnalta.

Onnettomuuden jälkeen Katriina toivoi, että olisi kyseenalaistanut lajin mielekkyyden. Niin ei käynyt. Hän kiipeilee edelleen.

– Läheisilleni olisi varmasti helpompaa, jos olisin haksahtanut johonkin muuhun, mutta sisäinen palo kiivetä on aina ollut niin kova, Katriina, 37, sanoo kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen.

Katriina alkoi kiivetä uudestaan muutama kuukausi onnettomuuden jälkeen, kun vanha kiipeilykaveri pyysi häntä mukaan kalliolle. 

– Se oli rohkea veto kaverilta, Katriina kiittelee.

Oli kevät ja kiipeily vaisua. 

– Ei voi sanoa, että olisi pelottanut enemmän kuin ennen, mutta en saanut itsestäni mitään irti. Olin henkisesti lukossa. 

Myöhemmin kesällä hän lähti kiipeilyreissulle Norjan Lofooteille. Katriina oli edellisen kerran käynyt siellä onnettomuudessa menehtyneen kumppaninsa kanssa.

Tuntui oudolta olla liikkeellä kaveriporukassa, ja vanhojen kiipeilypaikkojen näkeminen oli ankeaa. Se kuitenkin vaikutti tarpeelliselta.

– Ihmiset käyvät haudoilla muistelemassa läheisiään. Minusta haudalle meno ei tuntunut tärkeältä, mutta tuttujen paikkojen kiertäminen oli hyvä tilaisuus muistella. Samalla opin hyväksymään sen, mitä oli tapahtunut.

Katriinasta tuntui myös, että kumppani olisi tehnyt samoin, jos hän olisi kuollut. Ajatus toi rauhaa.

– Ajattelin, että jos hän tietäisi, hän olisi tyytyväinen.

Kipinä kiipeilyyn syttyi toden teolla uudestaan syksyllä puoli vuotta turman jälkeen. 

Ilmassa oli pakkasta, kun Katriina meni yksin kotinsa lähikalliolle ja viritti varmistusköyden. Halu kiivetä oli niin väkevä, että sitä ei voinut vastustaa.

Lisäksi hän alkoi juosta paljon. Siitä tuli käännekohta henkisessä ja fyysisessä toipumisessa.

– En vielä tiennyt, tulisiko uusia kiipeilyreissuja. Varmuuden vuoksi halusin olla valmis, jos niin kävisi. Niinpä treenasin itseäni kuntoon ja samalla puhisin surua ulos.

Samalla alkoi hahmottua uudenlainen suhde kiipeilyyn. Ennen onnettomuutta Katriina oli kiivennyt yleensä kumppaninsa kanssa. Tämä oli ollut kaksikosta kokeneempi. Yleensä hän päätti, minne lähdetään reissuun ja mitä kiivetään. 

Onnettomuuden jälkeen Katriinan suhde kiipeilykavereihin muuttui tasa-arvoisemmaksi. Hänen mielestään lajiin kuuluu itsenäinen ote. Päätöksiä pitää saada tehdä itse.

Kiipeilyssä Katriina kiehtoo seikkailu. Hän sanoo olevansa suunnattoman utelias. Taiteilu omilla rajoilla ja täpärissä asennoissa tuntuu hyvältä kehossa.

– Parasta on, kun ei tiedä, mitä tuleman pitää. Kiipeäminen on ongelmanratkaisua. Siinä pääsee keskittyneeseen tilaan, jossa mieli ja keho ovat kokonaisvaltaisesti läsnä.

Katriinan mukaan kiipeilykavereiden kanssa jaetaan kaikki: tavoite ja onnistuminen tai pettymys. Merkitsee paljon, että on joku joka varmistaa kiipeämistä, ja että on joku jonka kiipeämistä itse varmistaa ja tsemppaa.

– Emme välttämättä puhu paljon, mutta jaamme isoja tunteita.

Katriina ehti kiivetä yhdessä kumppaninsa kanssa vuosikausia. He olivat puhuneet vuoriin liittyvistä riskeistä, viimeksi onnettomuutta edeltäneellä viikolla.

– Olimme ehtineet nähdä kaikenlaista ja miettiä, onko tässä mitään järkeä. Tunnustimme rehellisesti lajin riskit.

Kiipeilypiireissä kuolemaan suhtaudutaan joskus romantisoivasti. Onnettomuuden uhrista saatetaan sanoa, että hän kuoli tehdessään sitä, mitä rakasti. 

Katriinan mukaan romantiikka karisee siinä vaiheessa, kun näkee, mitä kuolema tekee menehtyneen omaisille. Se on kertakaikkisen karmeaa.

– Kuolema ei ole kenenkään henkilökohtainen tragedia. Se on kollektiivinen menetys. Kiipeilijä saattaa miettiä asiaa ja hyväksyä sen, että jotain voi käydä. Kuolleen vanhemmille tilanne tulee täysin puskista. He eivät ole käyneet keskusteluita kuoleman mahdollisuudesta ja siitä, miten hienoa vuorilla silti on.

Kun Katriina puntaroi kiipeilyn riskejä, hän koettaa nähdä tekojen seuraukset. Joskus on vaarana, että putoaa ja loukkaantuu.

– Voin ottaa sellaisen riskin ja koetan kiivetä niin, että en putoa.

Hän ei kuitenkaan antaudu kuolemanvaaraan.

– Se ei ole vaihtoehto. Jos tulee tilanne, jossa voi tapahtua jotain peruuttamatonta, peräännyn.

Katriinan nykyinen kumppani ei kiipeile. Lajin vaaroista on puhuttu kotona. 

– Huomaan, että hän on huolissaan, jos minulla on isoja kiipeilysuunnitelmia tai olen reissussa. Olen sanonut, että en pysty elämään ilman tätä. Toivon, että hän ymmärtää.

Katriina toivoo, että elämä jatkuisi mahdollisimman pitkään mahdollisimman elinvoimaisena. Elämän väkevyys on kuitenkin tärkeämpää kuin elinvuosien määrä. 

Se ei tarkoita, että koko ajan pitäisi tapahtua jotain erityisen hienoa.

– Jos kuolemasta jotain on oppinut, niin sen, että elämässä kannattaa tehdä merkityksellisiä ja mielekkäitä asioita. Olla tärkeiden ihmisten kanssa eikä murehtia kuolemaa, omaansa tai muiden. Se tulee lopulta kaikille.

Katriina ei juuri muistele Alppien onnettomuutta. Vuosien kuluessa se on painunut niin etäälle, että tuntuu kuin turma olisi tapahtunut eri elämässä. 

Onnettomuuden jälkeen Katriina päätti, ettei hän ryhdy jossittelemaan tapahtunutta. 

– Jossittelu olisi loputon suo. Pitää koettaa arvostaa itseään, ettei selvinnyt turhaan. Jos antaa itsesyytösten ja katkeruuden kertyä, menettää ilon elämästä. 

Menetyksen lisäksi piti yrittää toipua järkytyksestä, kun ensin luuli kuolevansa, mutta selvisi lopulta hengissä. Hän päätti myös hyväksyä, ettei koskaan tule täysin ymmärtämään, mitä tapahtui.

– Elämä on lyhyt. En halua käyttää sitä siihen, että yritän selvittää, mitä kuolema on, ja miksi se osui kohdalle sillä tavalla. 

Riku Lavia

Päivän lehti

7.6.2020