Teema

Kun katsot toista, katso nätisti

Pieni tyttö istuu komerossa ja murjottaa. Isä kysyy, miksi tämä kyyhöttää kaapissa.

– Kukaan ei huomaa minua, tyttö vastaa.

– Huomaanko sinut nyt, isä kysyy.

– Et, tyttö vastaa, katse yhä alaspäin luotuna.

– Katso minuun, isä kehottaa.

Tyttö nostaa varovasti katseensa.

– Huomaanko nyt sinut?

– Joo!, tyttö sulaa hymyyn.

Katso minuun. Tämä pyyntö on kirjoitettu syvälle ihmisen sisimpään. Se tarkoittaa: näe minut sellaisena kuin olen ja hyväksy sittenkin. Jos et katso minua, en ole edes olemassa.

Koska pyyntö on niin suuri, sen esittäminen vaatii suurta rohkeutta. Niin suurta, että avoimen katseen sijaan on monesti helpompi pysytellä suojakuoren takana: kääntää katse uhmakkaasti kohti, kopeasti sivuun tai painaa se alas. Pelko vie voiton. Entä jos kukaan ei näekään sitä, joka oikeasti olen?

Toisen ihmisen kasvoista ihminen hakee jatkuvaa vahvistusta sille, olenko ok, onko tilanne ok, olenko vaarassa vai turvassa. Katseiden kautta ihminen rakentaa koko minuuttaan.

Etenkin lapselle on elintärkeää, miten häntä katsotaan. Kun aivan pieni lapsi katsoo vanhempiinsa, hän oikeastaan katsoo itseensä. Katseesta lapsi lukee, kuka hän on – onko hän rakastettu ja toivottu vai ei. Tähän pohjautuu koko itseluottamuksen kehittyminen.

Katsekontaktin kautta lapsi alkaa opetella myös vuorovaikutuksessa olemista: empatiaa, tunteita ja sanatonta viestintää.

Katseen voimaa ei kannata aliarvioida aikuisenakaan. Arvostava ja hyväksyvä katse on supervoima, joka on jokaisen käytettävissä. Hyväksyvä katse murentaa muurit, joita elämän epäoikeudenmukaisuus, kolhut ja epäonnistumiset ovat rakentaneet.

Kun siis katsot toista ihmistä, katso häntä nätisti. Ja sinä, jota katsotaan ystävällisesti, uskalla vastata katseeseen. Muuten saatat luulla, että olet ihan yksin.

Katse hyvään -palstan kirjoittaja on toimittaja ja terapeutti.