Teemajutut

Läskipyörällä polkee mukavasti, vaikka uralla on lunta – katso video

Kun hyppää ensi kertaa läskipyörän selkään ja painuu uraa pitkin lumiseen metsään, kaksi asiaa yllättää.

Tällähän pääsee eteenpäin ihan kunnon lumessa. Ja toiseksi: kesäkelin tavalliseen pyöräilyyn verrattuna vauhti tuntuu sangen verkkaiselta.

Läskipyörä on loistava tapa liikkua talvisessa luonnossa, kertoo Pelkosenniemen Pyhätunturilla läskipyöräretkiä järjestävän Bliss Adventure Oy:n Artturi Kröger.

– Pitää toki muistaa, että se ei ole vauhdikasta työmatkapyöräilyä, vaan puoliksi retkeilyä ja puoliksi pyöräilyä. Vauhti on hitaampi kuin kovalla alustalla.

 
Video: Kumpi voittaa ylämäkikisan, sähköpyörä vai tavallinen läskipyörä?

Kelkkaurilla ja metsäpoluilla läskipyörä on siinä käytössä, johon se alun perin kehitettiin.

”Fättis” on kotoisin Alaskasta. Paikalliset pyöräilijät halusivat hyödyntää sikäläistä laajaa koiravaljakkourien verkostoa.

– Urien ajaminen tavallisella pyörällä ei onnistunut. Niinpä pyöräilijät vaihtoivat alle leveämmät renkaat, ja homma alkoi toimia. Läskipyörän alkuperäinen nimikin on snowbike, Artturi Kröger kertoo.

Läskipyörälle riittää melkein mikä tahansa ura maastossa. Jos pohja on kova, ei haittaa, vaikka sen päällä olisi lunta. Krögerin mukaan esimerkiksi moottorikelkkaurat ovat riittävän kovia läskipyöräilyyn.

Mitä pidemmälle talvi etenee, sitä paremmiksi pyöräilykelit yleensä muuttuvat. Lunta sataa vähemmän ja urat kovettuvat.

Talvipyöräilykauden kliimaksi koetaan, kun hanki alkaa kantaa.

– Teräshangella läskipyöräilijäkin pääsee vauhdin makuun. Jos reitillä on hyviä alamäkiä, pyöräilystä saa samoja fiiliksiä kuin vapaalaskusta, Kröger sanoo.

Silloin on helppo innostua – joskus jopa liikaa.

– Jos tykittää aamulla teräshangella kauas takametsiin, ja iltapäivällä aurinko on pehmittänyt hangen, poispääsy voi olla kovan rypemisen takana. Mutta tunkkaaminen eli taluttaminen kuuluu läskipyöräilyyn.

 

Läskipyörää moititaan usein raskaaksi ajettavaksi.

– Moittijat ovat yleensä niitä, jotka eivät ole kokeilleet läskipyörää, Kröger kertoo.

Kun renkaassa on riittävän kova paine, läskipyöräkin liikkuu varsin liukkaasti.

Yleensä kuitenkin ajetaan löysillä renkailla. Mitä vähemmän renkaassa on ilmaa, sen paremmin se pitää. Takapyörä ei sudi ja etupyörä kantaa lumessa.

Jos on tottunut ajamaan vain kapearenkaisella pyörällä, alhainen rengaspaine voi yllättää. Kröger usuttaa rohkeasti kokeilemaan, miten helppoa on ajaa pehmeällä renkaalla.

Lisäksi hän antaa tekniikkavinkkejä.

– Ylämäessä takapuoli pidetään viimeiseen asti satulassa. Jos nousee tangolle, takarenkaasta katoaa pito. Ja kuten kaikessa pyöräilyssä, ei pidä ajaa liian isolla vaihteella. Sopiva tahti on 60-90 polkaisua minuutissa.

Urilla ja poluilla ei käytännössä ikinä tarvitse nastarenkaita. Taajamassa nastarenkaan käyttö voi tulla tarpeeseen, sillä pyörätiellä on usein jäätä tai liukkaita ja kovia polanteita.

Nastarengas lisää vierintävastusta. Siksi nastarengas laitetaan usein vain eteen. Vain kaikkein liukkaimmilla keleillä kannattaa laittaa nastarengas myös taakse.

 

Kunnollinen läskipyörä maksaa noin tuhat euroa. Tähän hintaan saa pyörän, joka painaa 13–14 kiloa ja jossa on käyttöä kestävät vaihteet ja jarrut. Jos käytetty kelpaa, samalla rahalla saa jo pari pykälää paremman ajopelin.

Kalliimmissa malleissa voi myös olla etu- tai jopa täysjousto. Talvioloissa joustohaarukkaa ei käytännössä tarvitse. Lisäksi paksut renkaat tasoittavat tärinöitä.

Halvimmillaan fättiksiä saa jopa 300 eurolla. Krögerin mukaan näillä pyörillä ei ole läskipyörän kanssa muuta yhteistä kuin ulkonäkö. Halpaversio painaa helposti 20 kiloa, osat ovat halvimmat mahdolliset, eikä pyörässä ole välttämättä vaihteita.

– Semmoisella kun ajaa, pettymys on lähes taattu, Kröger sanoo.

Tuoreimpia artikkeleita