Teemajutut

Luetko sinä? Osa 1/3 – Näkymätön

Kaikille Suomen kahdeksasluokkalaisille tarkoitetun kampanjan järjestävät Suomen Kustannusyhdistys ja Sanomalehtien Liitto. Koululaiset kirjoittavat arvion Jukka Behmin novellista Näkymätön.

Seitsemästoista syyskuuta, maanantaina puolenpäivän aikaan, äitini käveli Kuusavan poliisiasemalle ja teki minusta katoamisilmoituksen.

Sillä hetkellä olin ollut jo kolmatta päivää muualla, sillä äiti ei ollut havainnut tietenkään heti poissaoloani. Hän eli omaa elämäänsä, tapaili autokauppiaana työskentelevää miesystäväänsä Sakkea ja lipitti punaviiniä pahvitönikästä ja kävi silloin tällöin koputtamassa oveeni ja pyytämässä, että veisin roskat enkä vain pelaisi typeriä pelejäni.

– Poliisi arveli, että Jan on isänsä luona ja palaa sieltä kohta takaisin, äitini marisi Sakelle.

– Mitä ne kuvittelee? Isästä ei ole kuulunut mitään ristiäisten jälkeen. Ja Jan vain pelaa pleikkaa. Mihin hän voisi hävitä?

Minua ei löydettäisi, vaikka perääni lähetettäisiin kaikki liikenevät poliisipartiot. Silti tiesin, mitä oli meneillään maailmassa, johon olin aikaisemmin kuulunut.

Vaikka olinkin tavoittamattomissa, kuulin kyllä välillä mitä äitini puhui ja mietin, oliko hänen äänessään huolta vai vain ärtymystä poliisien saamattomuutta kohtaan.

Koska en palannut kotiin, paikallislehdessä ilmestyi seuraavalla viikolla pieni uutinen, jossa kerrottiin, että Jan Vento, neljätoistavuotias koululainen, oli kadoksissa.

Siinä mainittiin pituuteni (178 senttiä), hiusteni väri (vaaleanruskea) ja mitä minulla oli oletettavasti päällä (huppari ja vaaleat farkut) katoamishetkellä. Liikkeistäni tietäviä pyydettiin soittamaan poliisiaseman numeroon.

Se kuinka katoamiseni tapahtui, se kuinka astuin pois tästä maailmasta – tosiaankin astuin – oli aika erikoinen juttu.

Kaikki lähti siitä, että posti toi minulle paketin, joka oli leimoista päätellen saapunut aika kaukaa, ja sen sisällä oli pleikkapeli, jollaista en muistanut tilanneeni. Pelasin lähinnä sotapelejä. Tapoin vihollisiani rynnäkkökiväärillä, heitin juoksuhautoihin kranaatteja ja tuhosin tankkeja polttopulloilla.

Kingdom of Solitude. Se oli pelin nimi.

Oliko se tilaajalahja? Oliko se tullut vahingossa minulle? Luin takakannesta, että Solituden kuningaskunta oli pulassa ja tarvitsi apua.
Työnsin kiekon sisälle, odotin sen latautumista, kirjoitin pelaajanimekseni Jan ja valitsin itselleni hahmon.

Pelin alkaessa ruutuun ilmestyi kuningas. Parrakas, vähän kliseinen tyyppi, jolla oli kruunu ja valtikka.

Ja sitten kuningas puhutteli minua.

– Jan”, kuningas sanoi.

– Olethan sinä Jan?

– Ai minä vai? kysyin ääneen.

Kuninkaan kasvot kohdistuivat suoraan silmiini.

– Onko huoneessasi muka joku muukin?

Se oli kyllä vähän outoa. Ei se, että joku pelihahmo puhui tai että se puhutteli minua nimelläni, sillä olinhan itse näpytellyt sen ruudulle ennen pelin alkua.

Mutta miten se tiesi, että olin huoneessani? Ja että paikalla ei ollut ketään muita?

Kuningas ojensi kätensä minua kohti.

– Tervehtikäämme toisiamme.

Jostain syystä tottelin, nousin ja työnsin käteni hänen käteensä ja tunsin tiukan puristuksen.

– Ai, minä parahdin.

Puristus oli aito. Se oli oikea puristus.

– Astu tänne. Ihan rohkeasti.

Astu tänne? Tein niin kuin kuningas pyysi. Otin askeleen eteenpäin, ja pelkäsin iskeytyväni televisioruutuun, mutta sen sijaan menin sen läpi enkä ollut enää huoneessani vaan harmaista kivistä muurattujen seinien sisällä.

Kävellessäni ikkunaluukun luo näin mukulakivisen kadun, jolla kulki ruskeakaapuisia munkkeja, aatelisnaisia ja häliseviä kaupustelijoita kärryjen kanssa, ja jostain syystä minua alkoi huimata.

Jukka Behm

Toinen osa julkaistaan Hämeen Sanomissa keskiviikkona.
Luetko sinä? on Sanomalehtien liiton kampanja kahdeksasluokkalaisille.

 

Lue myös: Luetko sinä? Osa 2/3 – Näkymätön

Lue myös: Luetko sinä? Osa 3/3 – Näkymätön

 

Tuoreimpia artikkeleita