Teema

Matkoja elämän ja kuoleman kintereillä

Moskovalaisella Novodevitshin hautausmaalla istahti penkille vanha mies. Mies kaivoi esiin eväät, leipää ja vodkapullon, josta kaatoi kahteen lasiin, itselleen ja vainajalle. Toisen lasin hän tyhjensi itse ja toisen lasillisen hän kaatoi maahan, edesmenneelle.

– Siinä muisteltiin yhteistä elämää vainajan kanssa. Sellainen auttaa surua vaihtumaan ikäväksi ja antaa surevalle rakennuspalikoita elämään, joka yhä jatkuu, muistelee mieleen jäänyttä tapahtumaa helsinkiläinen Pekka Lehtiö.

Pekka Lehtiöllä on muistoja hautausmailta eri puolilta Eurooppaa, sillä ulkomailla käydessään hänellä on tapana käydä myös paikallisilla hautausmailla.

– Kuljen alati kuoleman kintereillä, sanoo mies, jonka ammattikin liittyy hautausmaihin. Hän vastaa Töölön hautaustoimistosta ja hoitaa toisena kahdesta seurakuntamestarista Helsingin juutalaisen seurakunnan hautausmaata.

Hautausmaavierailuille miestä ei houkuta kuolema, vaan eletystä elämästä kertovat tarinat, joiden ehtymättömiä lähteitä hautausmaat ovat, varsinkin historiasta kiinnostuneille.

– En ole pitänyt lukua siitä, monessako kalmistossa olen vieraillut. Sata lienee lähellä totuutta.

Hautausmaat kertovat Lehtiön mielestä paljon maansa menneisyydestä, kulttuurihistoriasta ja siitä, mikä on elävän yhteiskunnan suhde menneeseen aikaan.

– Myös se, miten hautausmaata hoidetaan, antaa jonkinlaisen käsityksen vieraasta maasta ja sen kulttuurista.

Vieraat tavat voivat olla sekä hätkähdyttäviä että kauniita. Kumpiakin tunteita ovat Lehtiön mukaan herättäneet esimerkiksi italialaisten hautausmaiden ahtaus ja hautakivien kitschiltä vaikuttavat marmorienkelit.

– Äärimmäisiä, meille vieraita elementtejä ovat olleet vaikkapa venäläisten hautausmaiden rapistumaan jätetyt mahtipontiset muoviseppeleet, jotka heijastelevat vielä neuvostoaikaa, aikoinaan Moskovassa Suomen suurlähetystössä hovimestarina työskennellyt Lehtiö sanoo.

Toisaalta venäläisen kulttuurin hyvin kaunis piirre on Lehtiön mielestä juuri se, miten hautausmaille mennään eväiden kanssa muistelemaan edesmenneitä.

Käynnit maailman hautausmailla ovat usein herkistäneet ja liikuttaneet.

– Juutalaisten vanhoja hautoja ei perinteisesti avata uudelleen eikä vanhojen hautojen päälle haudata uusia vainajia. Siksi vaikkapa Prahan ja Krakovan vanhat juutalaiset hautausmaat ovat yhtä aikaa autioita ja täynnä voimaa – ne julistavat tavallaan hylättyinäkin ikuisuutta.

Hän pitää koskettavana sitä, miten juutalaisilla hautausmailla haudoille viedään kukkien sijaan kiviä.

– Kuoleman edessä kaikki ovat samanarvoisia. Kukat lakastuvat, mutta kivi on ikuinen, niin kuin rakkaus on ikuinen.

Lehtiö vetää auktorisoituna Helsinki-oppaana myös kierroksia Hietaniemen hautausmaalle, jota hän luonnehtii kansallisen kulttuurin aarreaitaksi. Siellä lepäävät tuhannet sankarivainajat marsalkka Mannerheimin ympärillä ja Helsingin empireilmeen luoja Carl Ludvig Engel traagisine perhekohtaloineen.

Lehtiö kertoo huomanneensa monen ihmettelevän, miksi Sylvi Kekkonen on haudattu eri paikkaan kuin Urho Kekkonen.

– Tätä kysyy moni. Ihmisiä viehättävät ihmisen mittaiset asiat, sellaiset jotka ovat oman käsityskyvyn rajoissa. Kaikki me olemme tirkistelijöitä.

Silja Aitoaho