Teema

Neuvostoaika huokuu salaisessa bunkkerissa

– Tämä on aikamatka 1980-luvulle, opastaa Natalija Juskova.

Kierros entisessä Neuvostoliiton bunkkerissa alkaa.

Oppaamme johdattaa ryhmän kuntoutuskeskuksen aulasta alas kellariin ja käytävien verkostoon. Olemme yhdeksän metrin syvyydessä.

On valvomoa, puhelinvaihdetta ja useita karttahuoneita. Tietysti KGB-huone ja punainen linja Moskovaan.

Neuvostoliitossa kehitetty tietokone Elecktronika ja viestien salauskone edustavat silloista huipputeknologiaa. Kaikki tavarat ovat alkuperäisillä paikoillaan ja muistuttavat kylmän sodan ajasta.

Seinillä on venäjänkielisiä iskulauseita.

Latvian Ligatnessa sijaitseva bunkkeri pidettiin salaisuutena vuoteen 2003 saakka, vaikka Latvia itsenäistyi uudelleen jo 1991. Syrjäinen paikka Pohjois-Latvian maaseudulla kiinnostaa turistien lisäksi myös latvialaisia.

 

Bunkkeri ei näytä tänä päivänä erityisen salaiselta, sillä sen vihreät ilmanvaihtopömpelit osuivat silmiin jo parkkipaikan vierellä. Näkyy selvästi, että maan alla on tiloja.

– Neuvostoaikoina ympäri Latviaa oli noin 3 000 väestönsuojaa, Juskova huomauttaa.

Niitä oli koulujen ja virastojen alla, kylissä ja kolhooseilla. Kaikki mahtuivat suojiin ja kaasunaamareitakin oli lähes jokaiselle.

Ligatnen bunkkeri oli erityinen suoja eliitille, ja se oli varusteltu ydinsodan varalle. Se rakennettiin lähelle Gauja-jokea, ja sen päälle kohosi laatikkomainen sanatorio eli parantola.

– Neuvosto-Latvian poliittinen johto olisi voinut asua bunkkerissa kolme kuukautta. Listalla oli 250 nimeä, perheenjäsenet eivät olleet mukana.

Varastoissa oli vettä, säilykeruokaa ja happipulloja. Sähkö oli varauduttu tuottamaan omilla generaattoreilla.

 

Tässä bunkkerissa työskenteli rauhankin aikana 24 työntekijää. He olivat valmiudessa hyökkäyksen varalta, ja valvomosta näkyi koko Latvian tilanne.

Työntekijät asuivat perheineen läheisessä kerrostalossa. Työ oli salaista eivätkä he voineet vaihtaa työpaikkaa. Sen sijaan he pääsivät lomailemaan Odessaan ja muualle lämpimään laajan valtakunnan sisällä.

– Käyttämättömiä kaasunaamareita on varastoissa tuhansia. Osta yksi itsellesi vaikka Halloween-juhliin, Juskova mainostaa.

Maanalainen ruokala on neuvostoajalle tyypillinen. Seinässä on luukku, josta annoksen saa talongia eli kuponkia vastaan. Pöydillä on vahakangasliinat ja punaiset muovineilikat.

Saamme lounaaksi pelmeneitä ja hapankermaa, juomaksi mehua.

Seinälle ripustettu juliste kieltää alkoholin juomisen, mutta piirroskuvassa on jalallinen pikari.

– Votkaa sai siis juoda tavallisesta juomalasista, Juskova esittelee.

Ja kun peruslasin laittaa pidikkeeseen, siitä tulee teelasi.

 

Juhlahuoneessa oppaamme valitsee levysoittimelle 80-luvun neuvostorokkia. Huonetta vuokrataan nykyisin yksityisjuhlien järjestämiseen.

Saksalaiset Bianca Freysoldt ja Katharina Krinner poseeraavat armeijan lakit päässään.

– Olemme lomalla ja kiertämässä Baltian maita, he kertovat.

Bunkkeri on sen verran erikoinen nähtävyys, että ystävyksiä kiinnosti tulla Ligatneen.

Yksi maanalaisista ovista on lukittu nykyaikaisella koodilukolla.

– Bunkkeri on myös escape room, pakohuone. Pelissä on käytössä koko bunkkeri ja vaikeiden tehtävien ratkaisuun tarvitaan ryhmä, kertoo Juskova.

Yläpuolella sijaitseva kuntoutuskeskus on edelleen toiminnassa, ja siellä on myös hotellihuoneita.

Gauja-joen pikkukaupungit tarjoavat kelkkailua ja oluita

Gauja-joen laaksossa riittää linnoja ja kartanoita. Kiemurteleva joki sopii hyvin melontaan. Joen törmät ovat paikoin punaista hiekkakiveä. Maaseudulla näkee haikaranpesiä ja mahtavia tammia.

Siguldan erikoisuus on oikea kilpakelkkarata. Kiemurteleva 1420 metriä pitkä kouru jäädytetään talvella.

Radan yläosaan pääsee tutustumaan kävellen. Lähtötornista avautuu maisema jokilaaksoon.

– Turistien lähtöpaikka on alempana naisten lähtötornissa, kertoo hiihdonopettaja Janis Zacests.

Kesäkelkassa on pyörät, siihen mahtuu pilotti ja kolme henkilöä. Talvella voi laskea pehmustetulla soft bob -kelkalla ilman pilottia. Turistien vauhti on 80, kun kilpakelkalla on vauhtia 120 kilometriä tunnissa.

Cesistä pidetään Latvian kulttuuripääkaupunkina.

Linnalla saamme kynttilälyhdyn ja ohjeistuksen kiivetä torniin. Kierreportaissa on pilkkopimeää. Tornissa tuuli sammuttaa kynttilän. Alasmeno olisikin aikamoinen seikkailu ilman kännykän lamppua.

– Kokemus keskiajasta onkin tavoitteena, vahvistaa johtaja Andra Magone.

Valmieran kiinnostavin nähtävyys on Valmiermuizan pienpanimo. Entisestä kartanosta on jäljellä vain portti ja torni.

– Kartano oli Pietarin ja Pariisin välisen postireitin varrella, kertoo opas Ieva Stipniece. Täällä on totuttu olemaan vieraanvaraisia.

Panimo tuottaa vain juhlaoluita, laatu on tärkeämpää kuin määrä.

– Nyt on tehty seitsemän erää portteria ja ne on kaikki myyty. Tulossa on kahdeksas. Tavoite on tehdä aina parempaa.

Opastettu maksullinen panimovierailu on sovittava etukäteen.

 

Raiskumietis on käsityöläispanimo Raiskums-kylässä. Keittokattilan alla palaa oikea tuli ja takapihalla pinotaan halkoja. Liimattuja etikettejä ei ole, tieto sisällöstä on kartonkilapulla, joka roikkuu pellavanyörissä pullon kaulassa.

– Solmimme kotona näitä naruja, kertoo Aivis Zarins.

Tumma olut on makean mämmimäistä ja kirsikkaolut maistuu aidolle kirsikalle.