Teema

Selvitin kummisetäni elämän mysteerin

Toimittajaksi opiskeleva Nea Alanen havahtui viime syksynä uutisiin: hänen kummisetänsä, nokialainen Markku Mallat, surmattiin kotikaupunkinsa yössä pitkäperjantaina 20 vuotta sitten. Poliisi on tutkinut ja media penkonut mysteeriä yhä uudelleen – tuloksetta. Tappo vanhenee rikoksena 5.4.2016, mutta kummisedän asema on ikuinen.
 
 
 
Ristiäiskuvassa kaikki on niin kuin pitääkin. Katselen kummisetien ja -tätien ilmeitä. Vanhempani ovat nuoria: 80-luvun lopun vaatemuoti hiukan hymyilyttää. 
 
Keskellä kuvaa on kuitenkin henkilö, jota en muista nähneeni vuosikausiin.
 
Hänellä on punainen pusero ja mustanharmaat farkut. Olkapäille ulottuva tumma tukka. Lämmin hymy. 
 
Seuraavassa, samoista juhlista otetussa kuvassa tuo mies, tuntemattomaksi jäänyt kummisetäni, pitelee minua sylissään hauska virne kasvoillaan.
 
Hän ehti kuolla ennen kuin aloitin peruskoulun. Minulle hän on silti pieni sirpale perhettä, jonka henkilötausta on selvittämisen arvoinen. 
 
 
Vasta viime syksynä todella ymmärsin, että vanhempieni nuorena tapettu ystävä olikin rikosuutisten Markku Mallat. 
 
Uutisjutuissa Markku on ennen muuta nuorisotyöntekijä ja paikallisten vihreiden puheenjohtaja. Häntä kuvataan poikkeuksetta ”pidetyksi ja rauhalliseksi”. Eihän siinä voi olla koko totuus ainutlaatuisesta ihmisestä.
 
Kunnioituksesta kummisetääni kohtaan halusin tutustua häneen jälkeenpäin. Tahdoin näyttää muillekin palan sitä Markkua, joka jäi pimentoon 20 vuotta kestäneen surmamysteerin puimisen ajaksi.
 
Eletään varhaista 90-luvun alkua Nokialla.
 
Päälle kolmikymppinen mies istuu Pub Rubensissa ja tuijottaa pohdiskelevan näköisenä pöydällä lepäävää oluttuoppia. Pubin asiakkaat nauttivat musiikista. Jorinoiden läpi siivilöityvä tupakansavu luo tunnelmaa. Joku kikattaa äänekkäästi.
 
Hymy on herkässä, ja miehen oikea käsi taipuu välillä hieromaan karheasänkistä leukaa. Hän punnitsee sanojaan ja osallistuu pöydässä vallitsevaan musiikkiaiheiseen keskusteluun omalla tarkkaan harkitulla tavallaan:
 
”Jos joskus kuolen, niin tahdon, että hautajaisissani soitetaan Queenin The Show Must Go on.”
 
Lause saa vastineeksi naurunhörähdyksiä.
 
Vähänpä he tiesivät, sillä muutamaa vuotta myöhemmin kummisetäni tapettiin. Aikamoinen show siitä seurasikin.
 
 
Jokainen median rikosjuttuja seurannut tietää, että Markku Mallat joutui henkirikoksen uhriksi Nokialla pitkäperjantaina 5.4.1996. Tiedossa olevat yksityiskohdat kerrataan aina, kun selvittämättömistä tapauksista tehdään juttua.
 
Markku oli lähtenyt pikkutunneilla baarista taksilla yhtaikaa kahden miehen kanssa. Kyydistä ensimmäisenä poistunut mies ja taksinkuljettaja tavoitettiin pian. Niin sanottu kolmas mies ei koskaan ilmoittautunut poliisille. Mysteeri oli valmis.
 
Koiran ulkoiluttaja löysi Markun kuolleena varhain aamulla suunnasta, joka oli poispäin hänen kodistaan.
 
Muistan vain hämärästi, miten Markku piteli minua sylissään. Hänen käsivarressaan oli sama rannekoru, joka näkyy äidin perhealbumin ristiäiskuvissa. Sänki oli varmasti karhea.
 
Olin seitsemän, kun kuulin hänen kuolleen. Lapsena pidin asiaa luonnollisena. Ihmisethän kuolevat, eikö se ole ihan arkipäiväistä? Mutta hän ei ollut vanha.
 
Kummisetäni Markku oli vasta 37-vuotias. Hän olisi täyttänyt 38 kolmen viikon sisällä tapahtuneesta.
 
Ehdin kasvaa aikuiseksi, saada oman perheen ja aloittaa opinnot ennen kuin viime syksynä bongasin Markun kasvot sanomalehdestä. Sydämeni alkoi läpättää. Pöllämystyin. Koskaan en ollut mielessäni kunnolla rekisteröinyt sitä, että hänet todella tapettiin. Eikä tekijää ole saatu kiinni.
 
En ehtinyt kunnolla tuntea Markkua, kun jo olinkin menettänyt hänet. Apuna ovat vain repaleiset muistot, joiden määrä mahtuu yhden käden sormiin. Millainen hän olisi ollut?
 
 
Hölmistykseni paheni, kun huomasin, että kauan sitten harmaisiin satamiin suunnannut kummisetä onkin lööppikamaa. 
 
Kun vasta kävin läpi 20 vuoden takaisia uutisia, sain eteeni jo uusia. Joku kirjoitti niitä samalla hetkellä. Oli uusia epäilyjä, poliisi haki Nokialla ihmisiä puhutettavaksi ennen kuin aikaraja umpeutuu. Ahmin joka ikisen asiaa koskevan tiedonjyväsen, jonka sain käsiini.
 
”Kummeja ei voi vaihtaa eikä kummeilta ottaa pois tehtäväänsä kastetoimituksen jälkeen.” Näin todetaan hyvinkin yksioikoisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kummiudesta kertovalla nettisivulla.
 
Hän siis oli ja on kummisetäni, eikä se muuksi muutu.
 
Toimittajana joutuisin tyytymään virallisiin muistikuviin. Minulle Markun kohtalo on lähellä sydäntä. 
 
Kun kysyn hänet tunteneilta kummisedästäni, melkein perheenjäsenestä, Markun lähipiiri on valmis palaamaan kivuliaisiin muistoihinsa 20 vuoden takaa. Heidänkin mielestään Markku ansaitsee olla enemmän kuin Poliisi-tv:n dramatisointi.
 
 
Nokia on onneksi sangen pieni paikkakunta, joten Markun ystäviä ja tuttavia oli helppo tavoittaa. He tarjosivat tunteikkaan matkan kummisetäni olemukseen. Kuulin hänen elämästään ja surusta haudalla.
 
Aloitimme helposta: ulkonäöstä. Sain kuulla Markun olleen sopusuhtainen, pienikokoinen ja silmää miellyttävä. Olkapäille ulottuvaa ja laineikasta tummaa pehkoaan hänellä oli tapana ohentaa itse. Leukaa koristi vahvasta parrankasvusta kertova siisti sänki.
 
Habitus oli erähenkinen ja maanläheinen. Jaloissaan hänellä oli usein maastokengät. Markun tavaramerkki olivat harmaanmustat farkut. Hän oli aina puhdas ja siisti. Kenellekään ei pahaa sanottavaa.
 
Jokainen ihminen, jolta kysyn, käyttää mediassakin usein esille noussutta määritelmää: rauhallinen. Jos kaikki sanovat niin, täytyyhän sen pitää paikkansa. 
 
Yksi omistakin repaleisista muistoistani on rauhallinen Markku ja lempeä ääni, jolla hän minulle puhui.
 
– Jos pitäisi miettiä jotain Markkua luonnehtivaa urheilulajia, niin hän oli kyllä mahdollisimman kaukana esimerkiksi sadan metrin juoksusta. Viimeinen asia mitä voisi kuvitella: Markku pelaamassa squashia. Ei ikinä! Pikemminkin shakkia, muistelee Markun vanha kaveri Kimmo Häkkilä naurun kumahdellessa rinnassa.
 
Kummisetäni nauru. Yksi sykähdyttävimmistä, mitä muistini sopukoista löytyy. Pehmeä ja sydämellinen. Se tuli vatsasta asti ja oli aina herkässä. Muistan sen itsekin, vaikka viime kuulemasta on yli kaksi vuosikymmentä.
 
 
Ystäviensä silmin Markku oli mietiskelijä, joka ei turhia höpötellyt. Ei häslännyt tai säntäillyt. Hän punnitsi jokaisen liikkeensä, mutta vaikka olikin harkitseva, sai silti aikaiseksi paljonkin.
 
– Markku oli karismaattinen persoona. Sellainen, jolla oli jotain erilaista annettavaa maailmalle, muistelee Häkkilä.
 
Sitten on julkisempi persoona. Markku oli yksi Nokian Vihreiden perustajajäsenistä. Hän ahkeroi tiiviisti nuoren vaihtoehtopuolueen toiminnassa. Hän toimi sen kunnallisjärjestön puheenjohtajana ja kuului kaupunginvaltuustoon, lautakuntiinkin. Kun hän kuoli, paikat oli jaettava uusiksi.
 
Politiikassa Markku puolusti tiukasti luontoa ja pientä ihmistä.
 
– Hän sanoi aina, että ihan sama mikä puolue tai kuka asian hoitaa, kunhan se tulee hoidetuksi, mietiskelee Anitta Forssén äänessään hieman ylpeyttä.
 
Forssén ja Markku olivat läheisiä ystäviä. Molemmat kuuluivat Nokialla vihreisiin.
 
Ystävien mukaan Markku viihtyi kotitalonsa puutarhassa. Hän asui äitinsä talon kellarikerroksessa, omissa yksityisissä tiloissaan. Markulla oli suuri musta koira, Iitu nimeltään. Iitu oli maailman laiskin hurtta, josta ei ollut talonvahdiksi.
 
Markku auttoi äitiään talon ja pihan kunnossapidossa. Puutarhassa oli myös kasvihuone, jossa hän viljeli vihanneksia. Kummisetääni kiinnostivat yrtit ja luomu.
 
– Kerran Markku kasvatti jopa maissia kasvihuoneessaan. Pölytti sitä maalisudilla omin käsin, mainitsee Forssén.
 
Ällistyttävää, kuinka joku voi saada meidän koto-Suomessamme maissin kasvamaan.
 
 
Aatteissaan Markku taisi olla aikaansa edellä. Jo 1990-luvulla hän ajoi Häpesuon kaatopaikan puhdistusasiaa. Häpesuo saastuneine maaperineen sijaitsee Nokialla tärkeällä pohjavesialueella. Kummisetäni aikana ympäristöongelmaa ei huomioitu. Tällä vuosikymmenellä on asiaan tartuttu, ja kunnostusprojektikin on meneillään.
 
Maailmanlaajuiset asiat, kuten ympäristön ja tasa-arvon ongelmat, olivat Markulle tärkeitä. Olipa kyse linnunpöntöistä tai nuorten hyvinvoinnista, hänellä oli aikaa ja innostusta.
 
Mitä enemmän kuulen tarinoita kummisedästäni, sen ylpeämpi olen. Sitä haikeammaksi myös tulen, kun en ehtinyt viettää enempää aikaa hänen kanssaan.
 
 
Kummisetäni kävi silloisessa Nokian ammattikoulussa autonasentajapuolen. Sen jälkeen hän työskenteli tovin kumitehtaalla. Sieltä Markku siirtyi nuorisopalveluiden leipiin. Hyvä niin, sillä hän tuli mainiosti toimeen nuorten kanssa.
 
Markku vietti paljon aikaa nuorison parissa ja koitti saada heidät irti päihteistä. Moni sen ajan nuori muistaa vieläkin hänen ongelmanratkaisu- ja sovittelutaitonsa.
 
Markku oli mukana perustamassa vielä nykyisinkin aktiivisesti toimivaa Nokian Punaisen Ristin katupäivystystä. Päivystäjät seuraavat kaduilla nuorison tekemisiä ja kyyditsevät sammuneet SPR:n selviämisasemalle. Välitöntä huomiota tarvitsevia autetaan, koski asia sitten mitä tahansa.
 
Kävin itsekin vierailemassa katupäivystyksessä. Halusin tietää, millaisia reittejä kummisetäni kulki.
 
Pääsiäistä edeltävänä viikonvaihteena talsimme neljän hengen porukassa jalkaisin läpi Nokian keskustaa. Minuun teki vaikutuksen se, miten vapaaehtoiset silmäparit valvoivat pyyteettömästi nuorison hyvinvointia.
 
Markku kuoli pitkäperjantaina. Tuo päivä on pyhitetty hänen muistolleen, eikä katupäivystys kierrä silloin lainkaan.
 
 
Palataan takaisin aikaan varhaisella 90-luvulla.
 
Markku istuu kantakapakassaan. Samassa pöydässä viettää iltaa nuori lehtimiehen alku Kimmo Häkkilä, jonka Markku on tuntenut musiikkipiirien kautta omilta nuoruusvuosiltaan asti.
 
Kummisetäni kertoo miltei kädet täristen uudenkarheasta Korg 01/W -merkkisestä syntetisaattoristaan. Soitin on maksanut mansikoita, mutta Markun näpeissä se on kultaa. Häkkiläkin innostuu, ja parivaljakko lähtee yhdessä kummisetäni kämpille katsastamaan synan.
 
Markku ja Häkkilä testailevat soundeja aamun tunneille asti. Aurinko kirkastaa pimeän yön. Ei väsytä, koska kultakuume on tarttunut Häkkiläänkiin ja hänenkin on saatava samanlainen.
 
– Musiikkiasioissa Markulla oli selkeät kuviot. Hän keskittyi niihin aina hyvin huolella ja vakavissaan. Tunteella ja sydämellä, Häkkilä pohtii.
 
Markku oli ennen kaikkea musiikin ystävä, täysin sen lumoissa. Hänellä oli kotonaan kattava vinyylikokoelma monenlaista musiikkia. Mieluisinta oli metalli, rokki ja toisaalta taas klassinen. Hän soitti itsekin. Kosketinsoittimia ja kitaraa.
 
Kotitalonsa kellarikerroksessa Markulla oli studio, jossa hän sävelteli omia tuotoksiaan.
 
Minulle hän toi ristiäisiin kirkkaanpunaisen kortin, jossa luki: ”Lupaan säveltää sinulle oman laulun.” 
 
En tiedä, sävelsikö hän sitä koskaan. Ainakaan laulu ei kantautunut minun korviini.
 
 
Sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen. Kaikkia puhuttamiani Markun ystäviä yhdistää yksi asia. He ovat silminnähden sydämellisiä ihmisiä. Heistä on helppo pitää. Olen varma, että se kertoo myös jotakin Markusta.
 
– Kerran menimme teatteriin ja Markku hoiti lapsia. Hän lupasi olla yön yli, jos menisi myöhään. Tulimme kotiin yön pikkutunneilla. He olivat rakentaneet teltan, jossa nukkuivat, muistelee Forssén.
 
– Tietäen huonon viinapääni Markku laittoi lapsille seuraavana päivänä aamiaisen ja vei puistoon.
 
Moni luonnehtii kummisetäni olleen viisaan oloinen ja fiksu. Hänellä oli tapana kohdella muita asiallisesti ja tasapuolisesti. Markku jaksoi aina jutella kaikkien kanssa, vaikka hän kokikin välillä myös raskaita työttömyysjaksoja 1990-luvun alun lamavuosina. Ennen kaikkea hän oli läsnäoleva kuuntelija.
 
 
Kaikkea Markusta kuulemaani en voi tai halua jakaa muiden kanssa. Löysin jotain siitä, mitä etsin. 
 
Surmaajan henkilöllisyys ja teko ovat lakanneet olemasta pääasioita. Tilalle sain tietoa ja elävän muiston kummisedästäni. Hänen kuolemansa takia maailmassa on yksi tosiystävä vähemmän. 
 
Kiirastorstain iltana tätä juttua kirjoittaessa tulee mieleen lohdullinen ajatus. Jos Markku eläisi, hän saattaisi olla tyytyväinen Nokian ja maailman muuttumiseen. 
 
Moni hänen toivomansa asia on 20 vuodessa toteutunut. Ympäristönsuojelija ei ole enää poliittista marginaalia. Nokialaiset suhtautuvat vähemmistöihin varmasti jo avoimemmin kuin silloin. Hyvä musiikki yhdistää edelleen ihmisiä. 
 
Nuorison pahin ongelma – humalahakuinen viinan juominen – on väistymään päin. Nykyään huumeiden lisäksi huolettavat energiajuomat ja pelit.
 
 
Olen kummisetäni haudalla ensimmäistä kertaa.
 
Hautausmaa on rauhallinen, ja kummisetäni lepää sukuhaudassa. Aivan Nokian kirkon edustalla paikassa, johon kirkon työntekijät laskettiin viimeisille sijoilleen. Hänen isoisänsä oli aikoinaan kirkon kanttori.
 
Tällä kohtaa, noin 20 vuotta sitten, seisoi tiivis ystäväporukka rintarinnan. Sydämet särkyneinä menetyksen vuoksi. Kaikki kyynelehtivät. Käsittämätöntä. Kuka Markun olisi tappanut? Sitä miettii moni.
 
Olisipa ollut upeaa tuntea sinut kunnolla Markku.
 
Nea Alanen