Teema

Sipulitiellä kohtaat vanhan Viron

Peipsin sipulit kasvavat muhevassa mullassa. Itä-Virossa sipulia viljelevät vanhauskoiset ortodoksit noudattavat edelleen satoja vuosia vanhoja tapojaan.

Kullankeltaiset sipuliletit roikkuvat telineessä kylätien varressa. Lisää muhkeita lettejä kuivuu vajan seinustalla auringossa.

– Sipulit on kasvatettu omassa kasvimaassa, Alexandra Kuznitsova näyttää korkeita, mustia multapenkkejä.

Sitten hän näyttää käsiään.

– Sipulien käsittely ja letitys on kovaa työtä, kynnet kuluvat.

Ollaan Peipsijärven rannalla Virossa. Tie seuraa rantaa, molemmin puolin on taloja, ja sitten näkyy kirkko. Rivikylä jatkuu kilometrejä, ja sen päätyttyä alkaa seuraava kylä. Talojen välistä vilahtelee aava järvenselkä.

 

Muutaman talot loistavat kirkkaissa väreissä. On keltaista, turkoosia ja vahvaa vihreää.

Viera Vlazik myy sipuleita ja kurpitsoita talonsa edessä Varnjan kirkon naapurissa. Hän liikkuu rollaattorin avulla ja siistii irtosipuleita myyntiin. Vanha rouva puhuu vain venäjää.

Faina Tsabanova punoo sipulilettiä tien varressa.

– Poikani on töissä Suomessa, hän kertoo.

Peipsijärven kylissä ei ole juuri työpaikkoja nuorille.

Matkailusta toivotaan seudulle uutta elinkeinoa. On luotu markkinointinimi Sipulitie ja saatu EU:lta tukea esitteiden painatukseen.

 

Maria Svinkovalla on auringossa kuivumassa sipulinkukkia, joista hän kerää siemenet talteen.

– Siemenet kylvetään maahan, ja ensimmäisenä kesänä saadaan pieniä sipuleita, hän selostaa kasvatuksen vaiheita.

Pikkusipulit istutetaan seuraavana keväänä, ja syksyllä maasta nostetaan isot sipulit.

Peipsi sibul on kasvutavaltaan ryvässipuli. Yhdestä siemensipulista kasvaa ryppäänä useita sipuleita.

Nimi on suojattu, ja se kertoo paitsi kasvualueesta, myös luomusta ja laadusta. Viljely on käsityötä.

Kasepäässä kylän raitin varrella on mintunvihreäksi maalattu vaja täynnä syksyn satoa. Valkosipulien vierellä roikkuu nippu kuivattuja särkikaloja.

– Voblat maksavat kahdeksan euroa kilolta. Niitä syödään vodkan kanssa, Galina Kulak kertoo.

 

Vanhauskoisten ortodoksien perinteitä esittelee Kolkja Vanausuliste muuseum.

– Vanhauskoiset ortodoksit pakenivat tänne 1600-luvulla Venäjältä Novgorodin seudulta, kertoo museonhoitaja Lilli Tarakanov.

He eivät halunneet uudistuksia kirkon liturgiaan. Elantonsa he ovat saaneet kalastuksesta ja sipulinviljelystä.

– Ristinmerkki tehdään yhä vanhalla tavalla. Etu- ja keskisormi ovat pystyssä ja loput kolme sormea ovat yhdessä, hän näyttää oikeaa tapaa kädellään.

– Kaulassa on aina ristikoru, vain saunassa sitä ei käytetä. Risti laitetaan kaulaan, kun lapsi kastetaan.

Naisen ja miehen ristit ovat erilaiset. Vainaja haudataan risti kaulassa, ja mukana on rukousnauha.

Vanhauskoisten rukousnauha on nahasta tehty poimutettu nauha, siinä ei ole helmiä kuten yleensä rukousnauhoissa.

 

Rannikon kylissä on tunnelmallisia vanhauskoisten hautausmaita. Haudoilla on penkkejä, osa harmaantuneita, osa tuoreessa maalissa.

– Haudoilla istutaan ja puhellaan vainajille, vahvistaa Tarakanov penkkien tarkoituksen.

Kirkot ovat yleensä avoinna vain tilauksesta. Naisten kuuluu mennä kirkkoon pää peitettynä.

Vanhauskoisia on nykyisin noin 15 000, osa asuu Tartossa ja Tallinnassa.