Teema

Sofi Oksasen pysäyttävä kirjoitus infosodasta – Tätä on kirjoittaa Venäjästä

Kirjailija Sofi Oksanen kertoo informaatiosodasta ja neuvostotyylisestä painostuksesta. Puhdistuksen ja muiden menestyskirjojensa jälkeen Oksanen joutui kokemaan omakohtaisesti, miten Moskova käyttää sananvapautta aseenaan.

Lännen Median lehdet julkaisevat Sofi Oksasen puheenvuoron kirjailijan luvalla, ainoina Suomessa.

 

Julkaisin vuonna 2003 Suomessa esikoisromaanini, Viron lähihistoriaa käsittelevän Stalinin lehmät. Törmäsin toimittajiin, jotka kutsuivat kirjaani “neuvostovastaiseksi”, suomettuneen Suomen perussanastoon kuuluvalla, aikoinaan hyvinkin negatiivisella määreellä.

Törmäsin myös vasemmistolaistoimittajiin, joiden tiedot Neuvostoliitosta olivat niin hatarat, että he kysyivät hämmentyneesti, miksi neuvostolehdissä ei kirjoitettu virolaisten kyydityksistä, joita käsittelin romaanissani. Törmäsin vanhoihin taistolaisiin, 1960-­ ja 70-­luvun radikaalivasemmistolaisiin, jotka olivat vakuuttuneita siitä, että kodit, maatilat ja muut omaisuus oli korvattu talonpojille ennen kuin he olivat liittyneet kolhoosiin. Oikeassa elämässä kolhoosiin liittyminen ei ollut vapaaehtoista, eikä omaisuutta korvattu.

Se, että Viron miehityksestä ja neuvostoelämän realiteeteista liikkui paljon totuutena pidettyjä valheita, oli tavallista arkea. Olin kasvanut maailmassa, jossa miehittäjä oli päässyt kirjoittamaan Viron historian mieleisekseen ja neuvostopropagandan jäljet ulottuivat myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle. Tuolloin Suomessa elettiin vielä aikaa, jota voisi kutsua jälkisuomettuneeksi.
Propagandalla, kuten valheella aina, on pitkät jäljet, ja ellei valhetta korjata, se jää elämään.

Olin aloittanut Stalinin lehmien kirjoittamisen pari vuotta aikaisemmin. Vaikka olin toki tietoisesti kirjoittamassa juuri romaania, Viron lähihistoria päätyi sen aiheeksi vahingossa, ja käsitys siitä, että aihepiiri oli tärkeä, vahvistui vasta kirjoittamisen myötä.

Uudelleenitsenäistyneessä Virossa lähihistorian käsittely oli yhä polttavan ajankohtaista, mutta ikätoverini Suomessa pitivät Neuvostoliittoa aiheena, joka oli menneen talven lumia. Sirppi ja vasara­teepaitoja osteltiin huumorimielessä. Niiden huumoriarvo ei avautunut kenellekään Virossa tai muualla Itä­-Euroopassa.

Läntisessä ilmapiirissä oli optimismia, joka uskoi Venäjän olevan kohta aivan kuten länsi. Viittä vaille demokratia. Venäjää ei nähty imperiumina eikä osattu kuvitella, että se aikoisi yhä harjoittaa imperialistista politiikkaansa, vaikka samaan aikaan se sotkeutui jatkuvasti Baltian maiden pyrkimykseen kirjoittaa omaa historiaansa ja osoittautui hyvin hankalaksi ja neuvottelutahdottomaksi osapuoleksi esimerkiksi rajojen vahvistamisen suhteen.

Rautaesiripun romahtamisen jälkeen Venäjää ei vaadittu tilille menneistä rikoksia, kuten Saksaa sodan jälkeen, ja menneisyydenselvittelytyö jäi täysin Baltian ja Itä­Euroopan maiden harteille.

Monissa maissa työtä hankaloittivat Venäjän lisäksi se, että vallassa oli henkilöitä, joiden oma neuvostotausta ei kestänyt päivänvaloa, maan oma korruptio ja Venäjän avustuksella valtaan päässeet hallitsijat. Esimerkiksi Ukrainan ex­presidentti Viktor Janukovitsh suhtautui lähihistorian hutkimiseen aggressiivisesti, joten vasta hänen syrjäyttämisensä mahdollisti sen, että historiantutkijat pääsivät jälleen rauhassa työnsä pariin. 

Ukrainan kansallisen muisti­instituutin (Ukrainian National Memory Institute) uudeksi johtajaksi nimetty Volodymyr Vlatrovych on sitä mieltä, että kansallinen muistipolitiikka on paras keino estää menneisyyden rikosten toistuminen: jokaisella kansalaisella on oltava vapaa pääsy faktojen äärelle, jotta hän voi muodostaa oman mielipiteensä niiden perusteella.

Hänen mukaansa Ukrainan tilanteen kriisiytymisen yksi syy oli se, että viimeisen 25 vuoden aikana Ukraina ei analysoinut historiaansa eikä kehittänyt työkaluja, joilla selvittäisiin totalitarismin seurauksista. Nyt vapaaehtoisvoimin koottu ja ylläpidetty elektroninen arkisto tarjoaa kaikille pääsyn KGB-arkistoihin. Mutta tähän tilanteeseen pääsy vei vuosikymmeniä ja edessä on paljon työtä. 

Puolan lustraatiopolitiikka puolestaan tarkoittaa sitä, että turvallisuuspalveluiden palveluksessa toimineet henkilöt ja tiedonantajat eivät voi toimia valtion virkamiehinä, yliopistossa, toimittajina tai lakimiehinä, ja Puolan Kansallisen muistin instituutin työhön kuuluu tarkistaa, valehtelevatko ihmiset, kun he allekirjoittavat kyseiseen tehtävään pyrkiessään todistuksen, jossa he joko myöntävät tai kieltävät yhteistyön turvallisuuspalveluiden kanssa. Instituutin motto on: Historiamme luo identiteettimme. Instituutti perustettiin vuonna 1998 ja se aloitti toimintansa vuonna 2000. Nyt se kouluttaa ja auttaa myös muita maita menneisyydenselvitystyössään, Latinalaista Amerikkaa myöten.

Kyydityslistojen julkaisu kirjamuodossa aloitettiin Virossa jo 1990-luvulla, ja Historiallisen muistin instituutti perustettiin vuonna 2008 tutkimaan miehitysaikojen ihmisoikeustilannetta. Jo sitä ennen lukuisten tutkijoiden muodostamat komissiot olivat tutkineet miehitystenaikaisia tuhoja ja repressiopolitiikkaa. Merkittävimpinä voi mainita vuonna 2005 monella kiellä julkaistun kokoomateoksen 
White Book ja kansainvälisen ja riippumattoman ihmisoikeusrikoksia tutkivan komission työn tuloksen, Estonia 1940–1945, jonka ensimmäinen osa ilmestyi niinikään vuonna 2005.

Kirja vastaa myös kysymyksiin siitä, miksi neuvostoaikaiseen ns. historiantutkimukseen ja sen tuloksiin ei voi luottaa sokeasti ja painottaa lähdekritiikin merkitystä. Neuvostoliitossa historia oli väline, joilla oikeutettiin miehitys, ja neuvostohistoriantutkimuksen metodit vain imitoivat tieteellisen tutkimuksen metodeja.

Kaikki Itä-Euroopan maat ovat kulkeneet hieman eri tahtia kansallisen muistin politiikassaan, mutta kaikissa maissa pidetään tärkeänä muistia, sitä että faktat muistetaan, sitä että tiedetään, mitä tapahtui, että tapahtuneesta oleva dokumenttimateriaali arkistoidaan ja että silminnäkijälausunnot tallennetaan. Näiden maiden on täytynyt taistella tästä oikeudesta, sitä on pitänyt perustella ja puolustaa, ja sitä pitää puolustaa yhä. Tähän oikeuteen kuuluu myös puolustaa tutkijoiden ja toimittajien oikeutta tehdä työtään. Tutkimuskeskusten perustaminen ja komissioiden työn hitaus kertoo työn laajuudesta ja aikaavievyydestä.

Suomen tilanne oli toinen kuin Viron, koska Suomea ei miehitetty eikä Suomi kuulunut itäblokkiin, mutta suomettumisen vuodet tarkoittivat poikkeuksellista ilmapiiriä, joka vaikutti myös puheeseen, julkiseen keskusteluun, mediaan ja tapaan, jolla Suomessa puhuttiin Venäjästä. Neuvostoaikana Suomi oli Neuvostoliiton näyteikkuna: maa jonka avulla voitiin osoittaa, että Neuvostoliitto kykenee elämään rauhallista rinnakkaiseloa itsenäisen naapurinsa kanssa.

Tosielämässä suomalaisin koulukirjoihin vaadittiin Moskovan hyväksyntä ja Moskova vaikutti myös siihen, millaisia kirjoja meillä oli saatavilla. Se vaikutti siihen, millaisia kirjoja kirjastoissa oli. Se vaikutti siihen, millaista tietoa meillä oli saatavilla ja millaista tietoa meitä rohkaistiin hankkimaan. Oli toki myös kaikenlaista ruohonjuuritason kapinaa: esimerkiksi eräs kirjastonhoitaja poisti vaaditut kirjat hyllyistä, mutta ei tuhonnut niitä, vaan varastoi ne kotiinsa, ja kirjoista pidettiin juuri vastikään näyttely.

Koska suomettumisen ilmapiiri ei tarkoittanut miehitystä, vaan pikemminkin poliittista nuorallatanssia ja hämärän maastoa, jossa roolit ovat epäselvät, Suomi ei ryhtynyt Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen poistamaan tietoisesti suomettumista eikä selkeää pesäeroa tehty. Koulukirjat muuttuivat itsestään, kun niitä ei enää tarvinnut tarkastuttaa Moskovassa, eikä kustantajien tarvinnut miettiä kiertoteitä, jotta he voisivat julkaista Moskovan mielestä hankalia kirjoja. Mutta tietoista, avointa ja julkista muutosta ei tehty. 

Kun Viro oli uudelleenitsenäistymisen myötä alkanut käyttää myös itsenäisen valtion kieltä tietoisesti, Suomessa ei tällaista muutosta tapahtunut. Siksi vuonna 2003 törmäsin yhä ihmisiin Suomessa, jotka pohtivat, oliko kirjani “neuvostovastainen” tai “provokatiivinen”. Vastaaviin, tavallisten ihmisten käyttämiin ilmaisuihin ei Virossa törmännyt eikä muuallakaan Itä-Euroopassa – maissa joissa miehityksen ja propagandan kieli osattiin tunnistaa ja sellaiseksi myös määritellä.

 

1. Rivien väleistä sanoiksi

Kun minä olin nuori, kyydityksistä ei voinut puhua kyydityksinä eikä miehityksistä miehityksinä. Niinpä virolaiset oppivat puhumaan menneisyydestä eufemismein. Metsäveljiin viitattiin “metsässä olemisena” tai “metsään menemisenä” tai “metsästä tulemisena”. Kyydityksiin viitattiin sellaisin lausein kuin “vietiin Siperiaan”, tai vain “vietiin”. Oli luonnollista, että sukuun ja tuttavapiiriin kuuluu tuntemattomiin paikkoihin kadonneita ihmisiä, metsään menneitä, siellä kuolleita, Siperiaan vietyjä ja niitä jotka myötäilivät neuvostojärjestelmää ollakseen joutumatta kylmälle maalle. 

Ja yhtä luonnollista oli se, että kun näistä asioista puhuttiin eufemismein, niistä puhuttiin vain luotettavassa seurassa ja mielellään ulkoilmassa. Kun kirjoitettiin kirjeitä, todelliset merkitykset punottiin rivien väleihin ja toisinaan käytettiin salakieltä. KGB:n silmät ja korvat olivat kaikkialla, myös Suomessa, sillä suuren isänmaan jättäneitä ulkovirolaisia seurattiin ankarasti myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella.

Epäsopivien mielipiteiden esittäjä vaaransi pääsynsä Neuvostoliittoon. Sukulaisiamme eli siellä yhä ja matkustamiseen vaadittavien lupien edistäminen oli ympärivuotista työtä. Sen yllä leijui jatkuva uhka siitä, ettemme näkisi enää sukulaisiamme eivätkä kirjeemme enää saapuisi perille, puhelumme menisi läpi. Epäsopivien mielipiteiden esittäjä vaaransi myös sukulaistensa ja tuttaviensa elämän ja mahdollisuudet.

Ja kun tähän kaikkeen kasvoi, siihen mukautui siinä määrin ettei sitä edes ajatellut. Neuvostojärjestelmä pyrki ja nojasi siihen, että ihmiset oppivat olemaan puhumatta järjestelmälle epäsuotuisista asioista ja sisäistävät tämän toimintatavan kyseenalaistamatta. Varsin pitkälle se myös onnistui. Amerikkalaisvenäläinen kirjailija-toimittaja Masha Gessen on kuvannut Neuvostoliittoa järjestelmäksi, joka riisui yksilöltä yksilön kyvyn valita.

Kun yksilöltä viedään kyky tehdä valintoja, se koskee  jopa niinkin pieniä asioita kuin sanavalintoja, ja juuri sanavalinnat määrittävät sen, keitä me olemme, mitä me ajattelemme, mitä me haluamme, mitä pidämme oikeana tai vääränä. Sanan-ja ilmaisunvapautta ei ollut, ja se oli normaalia. Lukemani kirjat ja näkemäni elokuvat eivät käsitelleet Viron lähihistoriaa tai Neuvostoliittoa niin, että olisin tunnistanut itse kokemani Neuvostoliiton ja tunnistettava Viron lähihistoria siirtyi tuolloin sukupolvelta toisella oraalisen tradition kautta, ei kirjoitetun. Se siirtyi rivien välien kautta.

Vasta reilusti uudelleenitsenäistymisen jälkeen törmäsin Viron ensimmäisen tasavallan aikaisiin lehtiin, joita alkoi ilmestyä antikvariaatteihin: joku oli nuo neuvostoaikana kielletyt lehdet piilottanut ja säilyttänyt niitä vuosikymmenet. Jos minulla olisi ollut nuorempana vertailukohta neuvostotodellisuudelle, luettavia vertailukohtia tai valokuvia tai elokuvia, olisin ehkä osannut kuvitella, mitä se toisenlainen todellisuus olisi voinut ja ennen kaikkea olisin nähnyt, että siitä ylipäänsä oli kirjoitettu.

Minulla olisi ollut konkreettinen vertailukohta aivan samalla tavalla kuin jo nuorena osasin pitää naisten asemaa taidehistoriassa epäoikeudenmukaisena, mutta sitäkään en olisi osannut konkretisoida sanoiksi, korkeintaan tunteeksi epäoikeudenmukaisuudesta, ellei minulla olisi ollut saatavilla kirjoja, joissa asiaa käsiteltiin, tai elleivät naistaiteilijat – ja kirjailijat olisi puhuneet julkisesti asiasta. 

Minä en kirjoittanut mistään Neuvostoliittoon tai Viroon liittyvistä aiheista ennen esikoisromaaniani enkä edes ajatellut asiaa, vaikka olin pitänyt ahkerasti päiväkirjaa kuusivuotiaasta lähtien. Se oli itsestään selvää: näistä asioista ei kirjoiteta aivan samalla tavalla kuin katua ei ylitetä, kun suojatien valot ovat punaiset, eikä kättä laiteta hellan levylle, jos se on päällä.

Paradoksaalista kyllä, otin lukioikäisenä kirjalliseksi ohjenuorakseni Virginia Woolfin novellin Täplä seinässä (A Mark on the Wall 1921). Novellissa minä-kertoja huomaa yhtäkkiä seinässä täplän, jota ei ollut ennen nähnyt, ja alkaa pohtia, mikä se voisi olla: kynnenjälki, ruusunlehti tai halkeama puussa.

Minä luin tekstin kehotuksena katsella arkea tuorein silmin ja kirjoittaa elämän pienimmistä yksityiskohdista. Tulkinnastani huolimatta en nähnyt Viron historiaa kirjallisena aiheena. Jotta tarinan voi kirjoittaa, aiheen pitää tuntua merkitykselliseltä ja se kulttuuri, missä kasvamme, määrittelee käsityksemme siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Neuvostoilmapiirissä miehityksen analysointi julkisesti oli mahdotonta, mutta samalla se tarkoitti sitä, ettei se ollut julkisesti tärkeää. Se ei ollut julkisesti merkittävän taiteen aihe ja kirjallisuus on aina julkista ja kirjailijaksi minä halusin.

Virginia Woolfin täplä seinässä paljastui lopulta etanaksi. Se on hyvä vertaus myös omalle suhteelleni Viron lähihistoriasta kirjoittamiseen: vasta sateella kotiloonsa kätkeytynyt etana tulee näkyviin, ja juuri niin kävi minun ilmaisulleni. Vapaampi ilmapiiri mahdollisti sen, että löysin kielen Viron lähihistorialle.

Ensin aihe livahti romaanikäsikirjoitukseeni metaforien ja symbolien muodossa, toisin sanoen juuri rivien välien kautta, joilla olin tottunut käsittelemään asiaa, ja vähitellen niiden avulla löysin kielen, jolla kirjoittaa aiheesta suoraan. 2000-luvun alku oli siihen sopiva hetki. Albanialainen runoilija Albana Shala on todennut, että “ottaa aikansa oppia etsimään tietoa, jos on elänyt diktatuurissa”. Myös arkistotietoa oli tuolloin jo riittävästi saatavilla, lähdeaineistoa johon vedota. Länsimainen kulttuuri ja tutkimus perustuu siihen, että faktat varmistetaan aina lähdeaineistolla eikä suullinen todistusaineisto ole koskaan yhtä luotettava kuin kirjoitettu.

Vuosituhannen vaiheessa Venäjästä kirjoittava kirjailija sai kuitenkin vielä kirjoittaa Venäjästä ja sen historiapolitiikasta täysin rauhassa. Vaikka törmäsin jälkisuomettuneisiin äänensävyihin, Venäjästä kirjoittavat kirjailijat tai toimittajat eivät vielä kohdanneet ilmiöitä, joiden kanssa näillä saroilla sananvapauttaan käyttävät ihmiset joutuivat tekemisiin vain joitakin vuosia myöhemmin.

Pro-Putin -mielenosoittajia ei näkynyt eikä Viron Moskovan-suurlähettiläästä, nykyisestä ulkoministeristä Marina Kaljurandista, tehty rivoja nukkeja Moskovassa, kuten vuonna 2007. Vaikka kyyditys- tai miehitys-sanojen käyttö ei ollut yhtä luontevaa kuin nykyään ja toisinaan niiden kanssa haparoitiin, kukaan ei Suomessa vielä kieltänyt kyydityksiä kuten vain vähän myöhemmin kävi.

2. Sanoista aseiksi

Vuonna 2007 Viron lähihistoriasta kertova näytelmäni Puhdistus sai kantaesityksensä Suomen kansallisteatterissa ja paria kuukautta myöhemmin pronssisotilaskiista kuumensi ja kylmensi tunteita Virossa.

Pronssisoturi oli Tallinnan keskustassa sijaitseva, vuonna 1947 pystytetty neuvostosotilaan patsas, jonka siirtoa hautausmaalle Venäjä vastusti. Vironvenäläisille patsas edusti neuvostosotilaita, jotka neuvostoretoriikan mukaisesti “vapauttivat maan fasismista”, kun taas virolaisille patsas edusti miehitysaikaa. Patsaan siirto kaupungin keskustasta hautausmaalle johti Tallinnassa mellakoihin, Viron suurlähetystön piiritykseen Moskovassa, virolaisten ruokatuotteiden boikottiin Venäjällä ja siihen, että riippumattomien mielipidemittausten mukaan Virosta oli tullut venäläisten mielestä Venäjän suurin vihollinen.

Patsaasta tuli symboli, joka konkretisoi erilaiset näkemykset historiasta. Samalla se teki näkyväksi sen, että osa maan väestöstä eli yhä neuvostomaailmassa. 

Kyseessä oli ensimmäinen kansainvälinen selkkaus Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, jossa Venäjän harjoitti valtapolitiikkaansa rajojensa ulkopuolella ja pyrki vaikuttamaan itsenäisen maan asioihin. Se oli myös ensimmäinen kansainvälinen kriisi, jossa Venäjä käytti näkyvästi myöhemmin Ukrainassa ja Krimin valtauksessa käyttämiään informaatiosodan keinoja.

Kun puhun nyt informaatiosodasta, tarkoitan informaatiosotaa siinä mielessä kuin se määritellään venäläisen sodankäyntiopin mukaan, jolloin se merkitsee vaikuttamista massojen tietoisuuteen osana kilpailua, jota erilaiset sivilisaatiot käyvät keskenään voittaakseen hallintaansa maailman informaatiotilan. Venäjän mukaan tällaista sotaa käydään jatkuvasti, myös rauhan aikana, ja tässä sodankäynnissä käytetään työkaluja, joiden tarkoitus on hallita tiedonkulkua ja tietolähteitä. Tieto määritellään aseeksi ja vieläpä vaaralliseksi sellaiseksi, koska se on halpa, universaali, helposti saatavilla, sen kantama on loputon ja se tunkeutuu kaikkien valtion rajojen läpi ilman rajoitteita. Näin vaarallisena ja mahtavana sanaa ja merkitystä, siis tietoa, pidetään Venäjän sodankäyntiteoriassa. 

Aleksandr Solzhenitsynin mukaan sanat voivat rikkoa sementin ja mitä ilmeisimmin Moskovassa ajatellaan nykyään samalla tavalla.

Sanan ja siten myös sanavapauden militarisointi tällä tavalla kuulostaa tietenkin länsimaisin korvin oudolta. Me humanistit ja taiteilijat emme käytä sotilasretoriikkaa, kun puhumme taiteen merkityksestä ja minä puhun mieluiten siitä, miten taiteella ja kulttuurilla voi muuttaa maailmaa paremmaksi ja lisätä suvaitsevaisuutta. Mutta koska itänaapurimme määrätietoisesti pyrkii rajoittamaan, ohjaamaan ja vaikuttamaan juuri meidän ilmaisuumme ja sen käyttöön ja käyttää siihen suunnattomia summia ja lukemattomia työtunteja, on ymmärrettävä mistä on kyse. 

Venäläisen runoilijan Lev Rubinsteinin mukaan propaganda, yksi informaatiosodan väline, tarkoittaa merkityksen romahdusta. Propaganda saastuttaa sanan niin, että se menettää merkityksensä. Esimerkiksi käy vaikkapa sana tasa-arvo. Neuvostopropagandan mukaan kaikki olivat tasa-arvoisia keskenään ja Neuvostoliitto kansojen tasa-arvoisen ystävyyden kehto.

Se ei ollut totta, ja siksi esimerkiksi sukupuolten välisestä tasa-arvosta keskustelu siinä mielessä kuin pohjoismaissa tasa-arvo ymmärretään, on hankalaa Itä-Euroopan maissa, jos käyttää sanaa tasa-arvo, sillä sanalla on ikävä kaiku.

Aivan kuten neuvostoaikana, myös nyt Venäjän informaatio-operaatioita luodaan kokonaisvaltaisesti ja ne kuuluvat kaikkiin Venäjän toiminnan aloihin. Operaatioita ovat toteuttamassa niin diplomaatit, poliitikot, virkamiehet, poliittiset aktiivit, eri alojen asiantuntijat ja taiteilijat, toimittajat, kustantajat, tulkit, viestintä-alan ammattilaiset kuin it-osaajatkin – kaikki jotka toimivat tiedon, kielen, mielen, mielikuvien ja niiden luomisen saralla. Siellä missä käytetään kieltä, käytetään siis myös informaatiosodan välineitä ja se määrää toiminnan luonnetta. Putinin valtaannousun myötä on perustettu lukuisia alan tutkimuskeskuksia ja se on institutionalisoitu akateemiseksi opinalaksi, jota voi opiskella lukuisissa yliopistoissa ja tiettyihin tutkimuskohteisiin erikoistuneissa instituuteissa.

2000-luku oli aikaa, jolloin Itä-Euroopan ja Baltian maissa palautettiin historiantutkimus jälleen historiantutkimukseksi, ei propagandan työkaluksi, vakiinnutettiin sen työkaluja ja luotiin perustaa lähihistorian tutkimukselle.

Samaan aikaan Venäjällä keskityttiin täysin vastakkaisiin toimiin,  institutionalisoimaan informaatiosotaa, tieteenalaa, jonka yhtenä osa-alueena on menneisyyden fabrikoiminen niin, että se tukee Venäjän valtapolitiikkaa. Samaan aikaan perestroikan ja Boris Jeltsinin aikana perustetut Gulag-historiaa dokumentoivat järjestöt, kuten Memorial, ovat Venäjällä joutuneet tilanteeseen, jossa niiden toimintaa vaikeutetaan jatkuvasti, ja ne on leimattu “ulkomaisiksi agenteiksi”. Tämä tarkoittaa myös muutosta moraalin paradigmassa: valhe on Venäjällä valtiollinen normaalitila.

Suomessa Venäjän informaatio-operaatioiden aktivoituminen näkyi esimerkiksi siinä, että Puhdistuksen ilmestymisen aikaan Venäjä alkoi aktivoida länsimaihin sijoittamiaan soluja näkyvällä tavalla. Suomessa aktivoitui Pro-Putin-ryhmä, joka ryhtyi julkaisemaan kirjoja, perusti yhdistyksiä ja järjesti keskustelutilaisuuksia, joissa toisteltiin vanhoja neuvostoteesejä.

Erityisesti heitä kiinnosti Viron historia: miehityksen ja kyyditysten kieltäminen. Suomalainen media hämmentyi. Tilanne oli uusi  ja ryhmä sai yllättävän paljon asiallista mediatilaa Suomessa. Ryhmä vieraili myös jatkuvasti Venäjän median haastateltavina ja Baltian maissa manaamassa näiden maiden itsenäisyyden pikaista loppua. 

Kun minä ja kirjailija Imbi Paju julkaisimme vuonna 2010 Viron lähihistoriaa käsittelevän artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko, Yhtenäinen Venäjä, Putinin puolue, teki lehdistötiedotteen, jossa kirja määriteltiin russofobiseksi – ja vanhaan kunnon neuvostotyyliin tiedote lähetettiin ulos jo ennen kuin itse kirja oli ulkona ja ennen kuin Yhtenäinen Venäjä olisi edes voinut tutustua kirjan sisältöön.

Pietarista tuli Putin-Jugendiin kuuluvia Nashi-nuoria osoittamaan mieltään. Uutta oli Venäjän toiminnan näkyvyys, avoimuus, kansainvälisyys  ja netin tarjoamat mahdollisuudet: Pro-Venäjä-aktivistit olivat ahkeria bloggaajia ja YouTuben käyttäjiä. 

Se, että Viron lähihistorian käsittely oli Venäjälle hankala asia, ei sinänsä ollut uutta. Venäjä myönsi 1990-luvun alussa julkisesti miehittäneensä Viron, mutta Jeltsinin vuosien jälkeen Venäjä on jatkuvasti pyrkinyt tuomaan esille omaa tulkintaansa Viron neuvostovuosista, kieltänyt miehityksen, pyrkinyt rehabilitoimaan Molotov-Ribbentropin sopimusta ja häirinnyt esimerkiksi kyydittäjien oikeudenkäyntejä Virossa.

Venäjä on pyrkinyt jatkuvasti todentamaan, että itsenäisyyden aika Baltian maissa oli “anomalia” verrattuna siihen, mikä Venäjän mielestä on Baltian maiden normaali tila ja normaali tila on Venäjän mielestä se, että Baltian maat ovat Venäjän tai Neuvostoliiton vallan alla.

Pro-Putin-aktivistit pyrkivät häiritsemään kansalaiskeskustelua Suomessa myös muulla tavalla. Eräs Pro-Putin aktivisteista kunnostautui haasteiden suhteen: hän tarttui oikeustoimiin, mikäli kritisoi hänen bloggauksiaan.

Muutaman vuoden sisällä hän häiritsi Venäjää koskevaa julkista keskustelua tekemällä kymmeniä valituksia, kanteluita ja pyyntöjä kunnianloukkaussyytteen nostamiseksi. Hän pyysi valtakunnansyyttäjää saattamaan tuolloin ulkoministerinä toiminut Alexander Stubb rikosoikeudelliseen vastuuseen ja pyysi valtakunnansyyttäjää nostamaan syytteen kansanedustaja Heidi Hautalan venäläiselle uutistoimistolle antamasta lausunnosta, joka koski Viron miehityksen kieltämistä sisältävää kirjaa.

Selvityspyyntöjä meni myös ulkoministeriön Venäjän-yksikön entisen päälliköstä Olli Perheentuvasta, presidentin entisestä kansliapäälliköstä Jarmo Viinasesta ja entisestä pääministeristä Paavo Lipposesta. Venäjä-tutkimuksen professori Timo Vihavainen oli muka syyllistynyt kunnianloukkaukseen esittämällä halventavia mielipiteitä liittyen jo mainitsemiini julkaisuihin. Muutaman vuoden aikana valituksia, kanteluita ja pyyntöjä kunnianloukkaussyytteen nostamiseksi kertyi kymmeniä, kohteena poliitikkoja, virkamiehiä, toimittajia, yliopistoväkeä ja yksityishenkilöitä.

Yhteistä kohteille oli se, että heillä oli jotain tekemistä Venäjän kanssa ja he olivat kommentoineet Venäjän politiikkaa kriittisesti. Pyynnöt eivät johtaneet toimenpiteisiin, syyttäjä ei nostanut syytteitä.

Tätä erikoista häirintämuotoa alettiin käsitellä Suomen mediassa julkisesti vasta vuosia sen jälkeen, kun toiminta oli alkanut. Alussa se myös vaikutti julkiseen keskusteluun ja moni koki myös hankalaksi asemansa vuoksi tilanteen, jossa saattaisi joutua tällaiseen pyöritykseen. Siksi moni myös piti parempana jättäytyä keskustelusta. Moni vaikeni.

Tällainen häirintä on eräänlaista trollausta, yksi tapa operoida psykologisen vaikuttamisen saralla. Samalla tämä ahdistelumuoto toimi vanhojen neuvostoaikaisten ”aktiivitoimien” perusperiaatteiden mukaan: epäilyksen siemenen kylväminen riittää maineen tahraamiseen. Sitä paitsi oikeusprosessin uhka, oli syy mikä tahansa, asettaa kohteen puolustuskannalle ja rampauttaa toimintakykyä, ja juuri se tällaisen häirinnän tarkoitus onkin.

3. Valheita ja imitaatioita

Näkyvän häirinnän lisäksi käytössä on myös disinformaation jakaminen ja siihen käy välineeksi vaikkapa harmittomalta kuulostava kirjakritiikki. En pysty seuraamaan kirjojeni vastaanottoa kaikissa maissa, mutta jotkut tapaukset ovat sattuneet silmään. Esimerkiksi Iso-Britanniassa ilmestyvässä Morning Star -lehdessä julkaistiin “kritiikki” Puhdistuksesta vuonna 2012 ja se ilmestyi myös lehden verkkoversiossa. Sinänsä positiviisessa tekstissä virolaisten kyyditykset olivatkin vaihtuneet venäläis- ja kommunistivainoihin. Kukaan Puhdistus-näytelmän tai – romaanin lukenut ei voi käsittää asioita näin väärin.

Selvää disinformaatiota, joka toisti samaa Moskovan perusviestiä: venäläiset joutuvat keskitysleireille virolaisten toimesta ja venäläisiä vainotaan. Viron suurlähetystö huomautti lehdelle kritiikki-imitaation sisältämistä virheistä eikä tekstiä enää löydy verkosta. Lehti ei siis katsonut tarpeelliseksi, että korjattu versio olisi saatavilla.

Morning Star on tuttu lehti virolaisille, koska se oli ainoa englanninkielinen lehti, jonka neuvostoaikoina saattoi saada käsiinsä, jos halusi harjoittaa englantiaan. Lehti oli KGB:n tukema propagandatyökalu, mutta koska se näyttää tavalliselta sanomalehdeltä, lehden taustaa tuntematon voi lukea lehteä kuin mitä tahansa sanomalehteä.

Vastaavia kritiikki-imitaatioita on ilmestynyt kirjoistani myös lehdissä, jotka ovat aivan tavallisia sanomalehtiä. Ongelma näissä kritiikki-imitaatioissa on se, että kun tällainen teksti ilmestyy luotettavan maineen omaavassa lehdessä, se monistuu, koska sitä lainataan ja jaetaan. Myös muiden maiden toimittajat voivat lainata tekstiä ja mikäli he eivät tarkista vaikkapa tekstissä mainittuja muka- sitaatteja kirjasta, he jakavat eteenpäin valheellista ja vääristynyttä tietoa.

Esimerkiksi jos kritiikki-imitaatiossa on väitetty jonkun henkilöistäni vihaavan venäläisiä, kannattaa tarkistaa, onko näin oikeasti originaalitekstissä, sillä kritiikki-imitaatiossa vihan tai vainon kohde on vaihdettu Moskovan narraatioon sopivaksi, eikä se vastaa itse kirjassa mainittua vihan tai vainon kohdetta. Harva toimittaja kuitenkaan vaivautuu tarkistamaan sitaattien todenperäisyyttä, sillä onhan yhden lainauksen tarkistaminen monisatasivuisesta romaanista toki aikaa vievää työtä.

Käytännön elämässä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi haastattelutilanteessa ajasta saattaa kulua puoletkin siihen, että minä korjaan väärää tietoa, jota toimittaja itse ei ole tunnistanut valheelliseksi “tiedoksi”. Näin kirjailija ja toimittaja pakotetaan tuhlaamaan aikaansa. Kun ajatellaan perinteisten Venäjä-trollien työtä verkossa, yksi heidän toimintansa päämäärä on ajaa ihmisiä aikaa vieviin väittelyihin, jotka eivät vastaa luonnollista keskustelua, vaan inttämistä ja samalla jatkuvaa Moskovan-perusviestien tuuttaamista. Mainitsemani kritiikki-imitaation seuraus  on hienostuneempi versio vastaavasta toiminnasta.

Kun Puhdistus ilmestyi venäjäksi, sain käsiini taiton juuri ennen kuin se lähti painoon. Taittoon oli ilmestynyt esipuhe, eräänlainen lukuohje, jonka tekijä jäi hämärän peittoon. Siinä kuvailtiin varsin värikkäin sanakääntein minua, mutta olennaisin väite lienee se, että sen mukaan Oksanen väittää kaikkien venäläisten olevan juoppoja sikoja ja murhaajia ja luonnollisesti fasistiretoriikka oli myös mukana.

Tämä lukuohje oli aika lailla tyylipuhdasta propagandaa ja jälleen kerran ristiriidassa itse romaanin sisällön kanssa, jossa venäläisiä on minimaalisesti, eikä myöskään venäläisiä juoppoja sikoja. Juopot kirjassa ovat virolaisia.

Esipuhe saatiin poistettua agentuurini toimesta eikä se päätynyt lopulliseen painokseen.

Tässä tapauksessa sain nähdä konkreettisesti syyn sille, miksi esimerkiksi Solzhenitsynin Vankileirien saariston kustannussopimuksessa on hyvin tiukat ehdot siitä, ettei kirjaan saa lisätä minkäänlaisia esi- tai jälkipuheita. Myöskään kuvia ei saanut lisätä, eikä karttoja, niitä ei myöskään saanut päivittää. Solzhenitsyn tiesi, mistä puhui.

4. Valemedioita

Vain muutamassa vuodessa Venäjään liittyvien aiheiden kanssa työskentelevän ihmisen työilmapiiri on muuttunut täysin. Ukrainan sodan myötä Venäjän toimintatavat ovat kuitenkin tulleet kansainvälisesti näkyviksi ja julkinen keskustelu on helpompaa myös siksi, että asiaan liittyvä sanasto on alkanut vakiintua kieleen myös muualla kuin Baltian ja Itä-Euroopan maissa. 

Viron kieleen informaatiosodankäyntiin liittyvä moderni sanasto oli rantautunut jo aikaisemmin, mutta vasta Ukrainan sodan myötä niin kävi myös Suomessa ja vuonna 2014 myös valtiojohtomme vahvisti julkisesti Suomen joutuneen osaksi Venäjän informaatiosotaa.

Arkielämässämme toiminta näkyy esimerkiksi lehtien kommenttipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa, jossa Venäjä-uutisia kommentoiva helposti saa vastaansa Moskova-myönteisiä kantoja truuttaavan trolliarmeijan edustajia. Heitä näkyy myös perheenäitien kansoittamilla vauvafoorumeilla, jotka ovat Suomen suosituimpia keskustelufoorumeita.

Venäjä-uutisia seuraava saattaa saada maksettua FB-mainontaa, joka johdattaa Kremlin agendaa ajaville sivustoille. Suomen tietotoimisto on alkanut kouluttaa toimittajia propagandakampanjoita silmällä pitäen. Vaikka Suomessa propagandalukutaito rapistui Neuvostoliiton romahtamisen myötä, sen tarpeellisuuteen on jälleen herätty.

Myös vanha rautaesirippu romahti vain hetkeksi. Nyt Venäjä rakentaa sitä uudelleen, uudessa muodossa. Sen tiilinä ja laastina toimii venäjän kieli ja mediatila. 2000-luvulla Venäjän otti  nopeasti Euroopassa haltuunsa mediatilaa ja harjoitti näin myös maanmiespolitiikkaansa, jolla se pyrkii saamaan otteen venäjänkielisestä väestöstä omien rajojensa ulkopuolella. Varsinkin maissa, joissa on suuri venäjänkielinen väestö, asialla on merkitystä.

On luonnollista, että venäjää äidinkielenään puhuva ihminen seuraa niin Venäjän valtiojohtoisia tv-kanavia kuin venäjänkielistä mediaa, vaikka asuisi Venäjän ulkopuolella. Ongelma on siinä, että venäläinen media kertoo aivan eri versioita todellisuudesta ja valehtelee usein. Näin venäjänkielinen väestö voi elää täysin täysin erilaisessa tietotilassa kuin maan muut kansalaiset, ja juuri se onkin yksi maanmiespolitiikan päämäärä: venäjänkielisten eristäminen elinympäristöstään.

Kun julkaisin Kun kyyhkyset katosivat -romaanin vuonna 2012, törmäsin Suomessa lukijoihin, jotka olivat tunnistaneet romaanissa mainitun lehden, Kodumaan, koska olivat lukeneet sitä itse neuvostoaikana ja harjoitelleet sen avulla viron kieltä.

Kirjassani historialliseen henkilöön pohjautuva Edgar työskentelee KGB:lle – ja  myös Kodumaa-lehdelle, joka oli KGB:n menestyksekäs projekti: lehdeksi naamioitu vaikutusväline, joka oli kohdistettu ulkomailla asuvaan vironkieliseen väestöön. Kyseessä oli ainoa vironkielinen julkaisu, jota sai tilata ulkomaille. Vironkielisten painotuotteiden vieminen Neuvostoliiton ulkopuolelle oli tarkasti säänneltyä, joten lehdellä oli merkitystä jo siksi, että vironkieliset kaipasivat vironkielisiä lehtiä.

Kaikki virolaiset tiesivät kuitenkin, että kyseessä oli KGB:n monikäyttöinen työväline, aivan kuten Morning Star -lehti. Eräs ulkovirolainen on kuvaillut Kodumaa-lehteä myös pelotteluvälineeksi: kun se tipahti postiluukusta henkilölle, joka ei sitä ollut tilannut, kyse oli KGB:n hiljaisesta tavasta kertoa, että me tiedämme kyllä missä sinä asut.

Suomalaiset, jotka olivat opetelleet viroa kyseisestä lehdestä, olivat olleet autuaan tietämättömiä lehden epäjournalistisista tarkoitusperistä ja olivat kyynelehtineet lehdessä julkaistujen kuvien vuoksi: kuvissa esiintyi ihmisiä, joiden Neuvosto-Virossa asuvat läheiset etsivät sodan tiimoilta ulkomaille kadonneita sukulaisiaan ja pyysivät lähettämään heitä koskevaa tietoa. Kuka tahansa virolainen ymmärsi kyllä, että kyseessä oli KGB:n tapa etsiä ihmisiä. Suomalaislukijat ottivat myötätuntoa herättävät ja tunteisiin vetoavat viestit todesta.  

Kodumaa-lehden aikaan Neuvostoliitto ei kuitenkaan kyennyt tavoittamaan medioillaan yhtä suuria yleisömääriä maansa rajojen ulkopuolella kuin Venäjä nykyään, ja se on yksi merkittävä ero, kun vertaillaan keskenään Neuvostoliiton ja Venäjän harjoittamaa psykologista vaikuttamista. 

Yhteistä menneeseen on se, että venäjänkielisen median lisäksi Venäjä pyrkii vaikuttamaan myös muilla kielialueilla. Venäjän informaatio-operaatioiden kruununjalokiveksi voi kuvailla RT:tä, vuonna 2005 perustettua englanninkielistä tv-kanavaa, joka ennen tunnettiin Russian Todayna ja joka lanseeraa jatkuvasti uusia kanavia uusille kielialueilla. Sen todelliset tarkoitusperät valkenivat länsimaile vasta Ukrainan tilanteen kriisiydyttyä, kun kanavalle rekrytoidut juontajat, Liz Wahl ja Sara Firth, irtisanoutuivat ja kertoivat kokemuksistaan.

Siitä huolimatta RT on yksi kansainvälisesti suosituimpia satelliittikanavia, sen budjetti on suurempi kuin BBC World Newsin ja se oli ensimmäinen TV-kanava, joka onnistui rikkomaan miljardin katsojan rajan YouTubessa.

RT:n lisäksi Venäjällä on runsaasti pienempiä mediakanavia hallussaan. Kun RT pitää yllä uskottavuuttaan tekemällä propagandan lisäksi myös oikeita uutisia ja dokumentteja, pienempien toimijoiden joukossa on runsaasti niitä, jotka eivät tee niitä laisinkaan. Näitä toimijoita on nykyään myös Suomessa ja ne kutsuvat itseään “vaihtoehtoiseksi mediaksi” ja houkuttelevat ihmisiä uskomaan siihen, että tässä on media joka kertoo sen totuuden, mistä “valtamedia” vaikenee. Mukana on usein valeuutisia, jotka ovat henkilövetoista mustamaalaamista ja jotka kohdistetaan Venäjästä tai maahanmuuttajista kirjoittaviin toimittajiin.

Tavalliset kansalaiset jakavat sosiaalisessa mediassa suuria määriä näiden sivustojen uutisia– perehtymättä siihen onko uutinen totta vai ei – koska feikkiuutiset ovat raflaavia, tarkoitushakuisia ja tunteita herättäviä. Näin tavallisista kansalaisista tulee “hyödyllisiä idiootteja”, joka on tuttu termi kylmän sodan maailmasta ja tuttu termi, kun puhutaan itänaapurimme harjoittamasta psykologisesta vaikuttamisesta.

Yksi näistä valemedioista, MV-lehti, (WTF-magazine) aloitti huumorisivustona, josta kasvoi yksi Suomen suosituimmista ja niiden vuosien aikana lehti ehti kerätä suuren lukijakunnan. Kyseisen median nyt Espanjassa asuva omistaja, Ilja Janitskin, näyttää uskovan itse, että koska muu media on “juutalaisten hallinnassa”, hänen tehtävänsä on edustaa totuutta.

Kokonaisuus, jossa kansallissosialismi, antisemitismi, pakolaisvastaisuus, rasismi ja seksismi rehottavat sen lisäksi, että Venäjä-”uutisissaan” valemedia noudattaa Kremlin linjaa, voi vaikuttaa hämmentävältä, mutta Venäjä on jo vuosia tukenut niin taloudellisesti kuin henkisesti kaikenlaista ääriaineistoa myös maansa ulkopuolella, joten asia ei sinänsä ole ihme.

Esimerkiksi äärioikeistolainen pohjoismainen Vastarintaliike suhtautuu lämmöllä Putinin Venäjään – Venäjä näyttäytyy natsijärjestölle ihannevaltiona, joka puolustaa perinteisiä arvoja ja toimii rappeutuneen EU:n vastapainona. 

Emil Hagberg, joka on Ruotsin Vastarintaliikkeen johtajaneuvoston jäsen, sanoi liikkeen nettiradiolähetyksessä, että näkisi mieluummin Ruotsin venäläisten valtaamana kuin nykyjohdon alaisuudessa. Liikkeen mukaan todellinen uhka tulee lännestä ja etelästä. Näin siis myös erilaisten natsijärjestöjen kanavat toimivat Venäjän viestien vahvistajina ja kaikupohjana.

Venäjän strategia on tietogeopolitiikkaa, ja demokraattisten maiden moderni, vapaa tiedonvälitys tarjoaa sille erinomaisen toiminta-alustan. Näin sananvapautemme on myös heikkoutemme: se mahdollistaa vieraan valtion propagandan kohdistamisen muiden maiden kansalaisiin heidän omassa kotimaassaan.

Sosiaalisen median ja perinteisen median talousvaikeuksien ja henkilöstövajauksen vuoksi se asettaa tavallisen kansalaisen tilanteeseen, jossa medianlukutaidon merkitys on valtava ja jossa meillä jokaisella on vastuu siitä, levitämmekö eteenpäin uutisia – vai valeuutisia.

Suomeksi toimivaan valemediaan eivät päde sama säännöt kuin suomalaisiin toimittajiin eikä se noudata Julkisen sanan neuvoston ohjeistuksia. Suomalainen Julkisen sanan neuvosto on kansainvälisestikin poikkeuksellinen järjestelmä, jonka tehtävänä on vaalia julkisen sanan vastuullista vapautta ja tukea hyvää journalistista tapaa. Valtio tai muut tahot eivät voi puuttua journalistin työskentelyyn ja siksi Suomen viestintälait voivat olla hyvin liberaaleja.

Vapaa lehdistömme on ylpeyden aihe ja demokratian perusta, ja se, että Venäjä pyrkii järjestelmällisesti puuttumaan toisen maan lehdistön toimintaan, on hyökkäys demokratiaa vastaan. Se, että Venäjä usuttaa trollinsa vainoamaan toisen maan toimittajia, on myös hyökkäys länsimaisia perusarvoja vastaan.

Tämän vuoden maaliskuussa Suomessa tapahtui jotain poikkeuksellista: päätoimittajat tekivät yhdessä julkisen kannanoton luotettavan median puolesta ja ilmaisivat huolensa valemedioiden luomasta tilanteesta. Myös Julkisen sanan neuvosto antoi harvinaisen julkilausuman, joka liittyi huoleen toimittajiin kohdistuvasta uhkailusta ja sanavapauteen kohdistuvasta uhasta.

Kannanoton taustalla on vuosia jatkunut tilanne, jossa erityisesti Venäjästä ja maahanmuuttajista kirjoittavia toimittajia on vainottu. Esimerkiksi Ylen toimittaja Jessikka Aro, joka myöhemmin palkittiin Venäjän trolleja käsittelevästä jutustaan Bonnierin suurella journalistipalkinnolla, joutui jo ensimmäisen trollitehtaita käsittelevän juttunsa jälkeen kansainvälisen mustamaalauskampanjan kohteeksi. Hänestä levitettiin Venäjän medioissa ja Twitterissä disinformaatiota, jonka mukaan hän työskentelee Yhdysvaltojen ja Viron turvallisuuspalveluille, kerää laitonta Putinin kannattajien henkilörekisteriä ja on tunnettu russofobi sekä narkomaani.

Facebookissa häntä syytettiin Ukrainan verenvuodatuksesta, hänen ulkonäköään ja mielenterveyttään arvosteltiin, hänen juttujaan vääristeltiin ja hänen toivottiin muun muassa kuolevan uraanimyrkytykseen. Hänen sähköpostinsa täyttyi Putin on paras-viesteistä. Hänelle soitettiin uhkauspuheluita ulkomailta, häntä häirittiin seksuaalisesti verkossa, hänen yksityiselämäänsä ja perhesuhteita tongittiin ja hän sai salaisesta numerosta tekstiviestin, jonka lähettäjä esiintyi Aron 20 vuotta sitten kuolleena isänä. Aron “isä” kertoi viesteissä, ettei hän ole kuollut, vaan “tarkkailee” Aroa.

Aron mukaan Venäjän propaganda ja julkista keskustelua häiritsevät trollit ovat vaikuttaneet suomalaiseen keskusteluilmapiiriin. Jotkut ovat lopettaneet Venäjä-aiheista keskustelun sosiaalisessa mediassa. Toiset ovat ryhtyneet itsekin jakamaan trollien vaikutuspiirissä virheellistä tietoa. Trollien ja valemedioiden ahdistelu ei siis vaikeuta vain toimittajien työtä, vaan vaikuttaa vapaan maan kansalaiskeskusteluun. Toimittajien uhkailu voi johtaa itsesensuuriin ja osa valemediasta toimii ulkomailta käsin, joten sen toimintaan on poliisinkin vaikea puuttua.

Se, että Jessikka Aro on kertonut kokemastaan häirinnästä avoimesti, on poikkeuksellista. Suurin osa ei niin tee.

5. Mafiaelefantti

Ottaen huomioon Viron ja Suomen historian, maiden nopea nousu sananvapausindeksin kärkisijoille on merkittävää, ellei peräti hämmästyttävää. Nyt tämä suuri saavutuksemme on kohdannut ajan, jolla siihen kohdistetaan uudenlaista painostusta ja ainoa asia, jonka me voimme tehdä, on olla tietoisia siitä ja käyttää sananvapauttamme ja jatkaa keskustelua avoimesti ja julkisesti, sillä vaikka avoimuus ja suvaitsevaisuus ovat Venäjän näkökulmasta suurimpia heikkouksiamme, ne ovat myös suurimpia vahvuuksiamme.

Avoimessa yhteiskunnassa painostuksesta ja häirinnästä voidaan puhua avoimesti ja näille ilmiöille voidaan antaa konkreettisia määritelmiä ja siten tilanne on täysin toinen kuin nuoruudessani, jolloin virolaisten oli puhuttava kokemastaan kiertoilmaisuin ja yksityisesti. Tuohon aikaan sananvapauden rajoittamisen keinot olivat selvät. Se katkaisi esimerkiksi isosetäni, 
Gustas Põldmannin julkaisu-uran.

Hän toimi neuvostoaikana Tartossa opettajana, mutta oli myös luontoesseitä kirjoittava kirjailija. Hänen esseensä olivat erittäin suosittuja, koska ne kertoivat virolaisesta luonnosta ja virolaisesta luonnosta kertovien esseiden ostaminen ja lukeminen oli passiivista vastarintaa. Hänen julkaisu-uransa loppui siihen, kun hänen kustantajansa ilmoitti että julkaisua ei voi jatkaa, ellei hän lisäisi edes pientä kiitosta Leninille. Hän kieltäytyi. Eikä häntä enää julkaistu.

Tänä päivänä Venäjällä voi periaatteessa julkaista mitä vain, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Kirjasta, joka ei ole Moskovan mieleen, vaietaan lehdistössä aivan samalla tavalla kuin valtiojohtoinen media ei anna poliittiselle oppositiolle mediatilaa.

Kirjakauppa, jonka valikoima on Moskovan mielestä ongelmallinen, voi joutua niin veroviraston kuin paloturvallisuuden vuoksi ongelmiin, tai ikkunat voidaan kivittää kerta toisensa jälkeen. Kirjaa, jota ei löydy kirjakaupoista, kukaan ei lue. Kirjaa, josta kukaan ei kirjoita mitään, ei myöskään kukaan lue.

Suomalaisugrilainen, toisin sanoen poliittisesti hankalaa etnistä ryhmää edustava runoilija ei pääse esiintymään ulkomaille, koska hän ei saa viisumia ja viisumikiellon syynä voi virallisesti olla se, että hänellä on velkaa pankkiin. Merkittävä osa venäläisistä kirjailijoista on muuttanut ulkomaille. Kirjailija Mihail Shishkinin mukaan merkittävä ero neuvostoaikaan on se, että nyt toisinajattelijat nimenomaan halutaan pois maasta.

Sananvapauden rajoittamisen keinot ovat siis huomattavasti monimuotoisempia ja siten myös hankalammin hahmotettavia kuin neuvostoaikana. Myös psykologisessa vaikuttamisessa on eroja. Venäjän propaganda eroaa neuvostopropagandasta, koska jälkimmäisen väitteet perustuivat ideologiaan. Tänä päivänä Venäjä tavoittaa länsimaista yleisöä suoraan englannin-, ranskan- ja vaikkapa espanjankielisillä tv-kanavillaan ja verkkosivuillaan.

Neuvostoliitto ei koskaan onnistunut siinä. Se ei onnistunut luomaan yhtä massiivisia valemedioita, jotka kykenisivät tavoittamaan miljoonien yleisön. Vaikka vanhoja metodeja ja työkaluja on paljon, mukana on sen verran paljon uusia painostuskeinoja, että on syytä kysyä, pitäisikö koko järjestelmälle keksiä uusi nimi. Venäjän älymystö suosii Venäjästä hybridivaltio-määritelmää, joka on osittain diktatuuri, osittain demokratia.

Mutta miten valtio voi olla mitenkään edes osittain demokratia? Kuinka osittaista tai vaillinaista sananvapaus voi olla, jotta voitaisiin puhua yhä sananvapaudesta?

Mihail Hodorkovskin sanoin Venäjän oikeuslaitos on korruptoitunut ja näin ollen oikeuslaitosta ei ole. Se on siis jotain muuta. Koska sananvapauden rajoittamisen keinot ovat kaikkea muuta kuin vain yksiselitteisiä pidätyksiä tai julkaisukieltoja, meidän pitäisi oppia tunnistamaan myös uudet painostuksen keinot, sillä vasta kun ne tunnistetaan ja ne nimetään, niitä voidaan vastustaa, ja vastustaa niitä täytyy.

Unkarilainen sosiologi Balint Magyar oli ensimmäinen, joka määritteli Venäjän mafiavaltioksi, kun suuri osa jälkisosialistisen hallinnon analysoinnista on keskittynyt määrittelemään Venäjän nykyjärjestelmää sen kautta, mitä siitä puuttuu: Venäjällä ei ole esimerkiksi vapaita vaaleja eikä vapaata mediaa.

Magyarin mukaan tällainen analysointitapa kuitenkin on vähän sama kuin yrittäisi kuvailla elefanttia sen kautta, mitä se ei ole. “ Elefantilla ei ole siipiä – ookoo. Se ei voi uida vedessä – ookoo. Mutta kumpikaan näistä määreistä ei kerro sitä, mikä elefantti on! “

Myös minä olen puheenvuorossani vertaillut Venäjän nykyjärjestelmää siihen, mitä Neuvostoliitto oli tai ei ollut. Vaikka siitä on hyötyä pyrkiessä hahmottamaan Venäjän toimintatapoja, sekään ei yksinään riitä kertomaan, millainen valtio Venäjä on nyt. Venäjää on usein kutsuttu myös kleptokratiaksi ja ryöstökapitalistiseksi maaksi tai oligarkiaksi, mutta kaikki nämä määritelmät perustuvat vapaaehtoiseen kumppanuuteen. Mafiavaltio puolestaan toimii mafiaperheen logiikalla ja sitä johdetaan samalla tavalla. Sen jäsenyys tai siihen kuuluminen ei ole vapaaehtoista kuten ei ole mafiaperheessäkään: siihen synnytään, siihen voidaan adoptoida, mutta siitä ei lähdetä.

Tämä määritelmä myös selittää Venäjän suhtautumista entisiin alusmaihinsa: mafiavaltio ei luovu tiluksistaan, oltiin tiluksilla asiasta mitä mieltä tahansa. Sananvapauden kannalta tämä määritelmä on ikävä, sillä mafiavaltiossa hallitsee omertan laki.

Kirjailija Sofi Oksanen piti luennon ”Millaista on kirjoittaa Venäjästä” Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla Norjassa torstaina 26.5.2016.