Teema

Toivoa skitsofreniaan - Suomessa luotu avoin dialogi auttoi Alinaa

Alina Beverley, 39, nappaa syliinsä kuusivuotiaan koiransa Chloen. Pieni chihuahua napittaa ensin emäntäänsä silmiin ja painaa sitten päänsä tämän olkapäätä vasten.

– Chloe ja 12-vuotias kissani Mia ovat lapsiani, äärettömän tärkeitä minulle. En halua hankkia omia lapsia, sillä pelkään, että niillä olisi sama sairaus kuin minulla, Beverley sanoo.

Hän sairastui 20 vuotta sitten psykoosiin, sai skitsofrenia-diagnoosin ja joutui pitkäksi aikaa mielisairaalaan ja vahvalle lääkitykselle. Siitä lähtien hänen elämäänsä ovat jaksottaneet sairaala-ajat. Pisimmillään hän on ollut poissa sairaalasta vuoden.

– Nyt tunnen voivani hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin. Toivon kovasti, että voisin jälleen olla ainakin vuoden poissa sairaalasta ja että lääkitystäni voitaisiin vähentää.

Käännekohta Beverleyn sairauden hoidossa tapahtui reilu kymmenen vuotta sitten, kun hänen psykologiäitinsä Satu Beverley tutustui Suomessa kehitettyyn avoimen dialogin malliin mielenterveyspotilaiden hoidossa. Mallissa keskeistä on välitön reagointi kriisihetkeen, ryhmätyöskentely ja sairastuneen lähipiirin ottaminen mukaan hoitoprosessiin.

– Pääsin sairausvakuutuksen kautta yksityissairaalaan hoitoon ja hoitoprosessiin otettiin mukaan läheiseni. Tämä oli todella tärkeä edistysaskel kohti tervehtymistäni, Australiassa asuva Alina Beverley kertoo.

Hän kirjoitti pari vuotta sitten kokemuksistaan kirjan The Girl In the Mirror. Kirja julkaistiin kirjailijanimellä Lumi Winterson, koska Beverley ei aluksi uskaltanut kertoa kokemuksistaan julkisesti omalla nimellään.

Kirjoitusprosessi oli voimauttava kokemus.

– Kirjan kirjoittaminen auttoi minua jäsentämään elämäni tapahtumia, koska lääkityksen vuoksi muistini on huono. Tärkein motivaationi oli kuitenkin yrittää kertoa ihmisille, millaista on elää mielisairauden kanssa – ja että sen kanssa voi elää. Tavoitteenani on tuoda toivoa sairastuneille ja heidän läheisilleen.

Kirjassaan Beverley kertoo äärimmäisen traumaattisen lapsuuden kokemuksen, jonka hän sulki itseään suojellakseen vuosiksi pois mielestään. Kokemus palasi muistiin taideterapiassa, ja kaksi psykiatria on todistanut kokemuksen aitouden.

– Olin kuusivuotias, kun isäni paras ystävä raiskasi minut. Hän uhkasi tappaa vanhempani, jos kerron asiasta kenellekään.

Tapahtuma oli merkittävä alkusysäys prosessissa, joka horjutti Beverleyn mielenterveyden kahdenkymmenen ikävuoden kynnyksellä.

– Mielenterveyden ongelmiin liittyy edelleen voimakas häpeäleima. Ihmisiltä puuttuu ymmärrystä skitsofreniasta ja psykooseista. Kirjoitin kirjani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, millaista elämäni on.

Girl In the Mirrow on rankkaa luettavaa: mukana on raiskausmuiston lisäksi itsetuhoisuutta, masennusta sekä epäinhimillisiä hoitokokemuksia julkisen sektorin mielisairaalassa.

– Minulle on joku todennut, ettei voinut lukea kirjaa, koska se on liian masentava. Mitä siihen voi sanoa? Se on minun elämääni, jota minun pitää elää.

Beverley on saanut kirjastaan paljon loistavaa palautetta. Erityisesti hän iloitsee siitä, että sitä on tilattu oppilaitoksiin oppikirjaksi. Toiveissa olisi saada kirja myös suomennettua.

Nyt hän kirjoittaa jo toista kirjaa.

– Se on kuvitteellinen tarina tytöstä, joka ystävystyy metsänpeikon kanssa. Kirja pohtii sitä, mitä on todellisuus.

Beverleyn viikot täyttyvät harrastuksista sekä tapaamisista terapeutin ja välillä myös psykiatrin kanssa.

– Yritän keskittyä siihen, että teen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Kun stressaannun, sairaus pahenee ja joudun sairaalaan.

Mieluisiin harrastuksiin kuuluu muun muassa luistelu ja ristipistotyöt sekä korujen tekeminen.

– Olen ruvennut taas lukemaan ja se on hyvä asia. En kyennyt 15 vuoteen keskittymään lukemiseen, ja siksi yliopisto-opinnotkin jäivät kesken, Beverley sanoo.

Kissan ja koiran lisäksi hänen lähipiiriinsä kuuluvat äiti Satu, kumppani Carol sekä läheisiä ystäviä. Beverley asuu Sydneyssä valtion omistamassa kerrostalokaksiossa lähellä lapsuudenkotiaan. Taloudellista turvaa tuo sairauseläke.

– Välillä kuulen ilkeitä kommentteja eläkkeestäni, ja se satuttaa. Todella toivoisin, että minulla olisi ammatti ja työ ja perhe, mutta olen onnellinen asunnostani ja siitä, että elämässäni on nyt enemmän toivoa kuin ennen.

Lumi Winterson Facebookissa: https://www.facebook.com/lumiwinterson/

Päivän lehti

7.4.2020