Teema

Vanhempien eron jälkeen suhde ruokaan ja liikuntaan vääristyi

Syömishäiriöni puhkesi lukion ensimmäisellä luokalla vanhempieni eron jälkeen. Kenenkään ystäväni vanhemmat eivät olleet eronneet. Tuntui, että kaikki ympärilläni hajoaa. Mitä tapahtuu, kun isä ei enää asu meillä, entä jos rahat loppuvat? Ruoka oli ainoa juttu, jota pystyin hallitsemaan.

Aloin kahmia ruokaa ja ravitsemusta käsitteleviä kirjoja. Äiti oli ihmeissään: 16-vuotias poika haluaa kokata uuniruispuuroa! Hän kantoi kaupasta ruokaa ja minä kokkasin.

Sitten löysin kirjan Pritikinin dieetistä. Sen sanottiin noudattavan alkuperäisintiaanien ruokavaliota ja tuovan huomattavan kunnon ja terveyden. Se vetosi, sillä suurin haaveeni oli päästä Ilmasotakouluun ja taistelulentäjäksi.

Aloin pitää kirjaa syömisistäni. Ruokavalioni koostui pääasiassa hiilihydraateista. Lukemani perusteella kammosin proteiineja ja rasvaa. Saatoin syödä iltaisin pussillisen pakastevihanneksia, jotka lämmitin mikrossa, ja päivällä porkkanoita ja perunoita.

Äiti alkoi huolestua. Kerran hän teki kotona lihapataa. Halusin auttaa ja aloin nyppiä lihasta pienen pieniä rasvapaloja. Silloin äiti raivostui ja huusi, että nyt riittää, tuossa ei ole mitään järkeä.

Lopulta lakkasin syömästä äidin ja siskoni kanssa. Siirryin syömään parvekkeelle. Söin siellä seisaaltaan, pakkasillakin. Kärsin nälästä. Muistan vieläkin, millaista kärsimystä oli valvoa yöllä nälkäisenä. Aamut aloitin aina äänenavauksilla toistelemalla sanaa ei.

Olen 184 senttimetriä pitkä. Lukion toisella luokalla painoin 57 kiloa. Liikunnan opettaja otti asian puheeksi ja kysyi mitä kuuluu, olet hoikistunut? Sanoin että olin alkanut juosta. Se olikin totta: juoksin joka arkipäivä kahdeksan kilometriä ja lauantaisin ja sunnuntaisin 15 kilometriä.

Se keskustelu jäi siihen. Kukaan ei koskaan sanonut suoraan, että olet liian laiha tai kysynyt, että mikä on hätänä.

Heti lukion jälkeen pyrin Ilmasotakouluun. Olin harjoitellut sitä varten jo pitkään. Läpäisin monipäiväiset testit, mutta tie nousi pystyyn lääkärintarkastuksessa. Painoin liian vähän. Se oli järkytys, sillä luulin olevani normaalipainoinen. Menin takaisin kotiin Lappeenrantaan ja salille, jolla olin käynyt. Sanoin, että pitäisi saada massaa. Yhtäkkiä aloinkin syödä joka päivä 3 500 kilokaloria. Söin ja harjoittelin pakonomaisesti.

Vuoden päästä painoin 27 kiloa enemmän ja istuin taas saman lääkärin edessä. Hän ihmetteli muutosta ja epäili syyksi hormonien käyttöä. Pääsykokeet tyssäsivät siihen.

23-vuotiaana aloin seurustella ensimmäistä kertaa vakavammin, ja se toi elämään hyviäkin asioita. Silti ruoka ja treeni olivat tärkeintä.

Vuonna 2000 isäni kuoli. En nukkunut kuukauteen. Lopulta menin lääkärille. Hän oli ensimmäinen, jota tilanteeni tuntui aidosti kiinnostavan. Hän sanoi, että oireeni olivat oppiesimerkkejä siitä, miten keho ja mieli reagoivat, kun on ollut pitkään vaikeaa.

Siitä alkoi uusi vaihe. Tyttöystäväni kannustamana aloin opiskella ensihoitajaksi ja sain erilaista näkökulmaa elämään. Olin silti ehdoton syömisissäni. ”Oikeaoppiset” eväät olivat mukana ambulanssissakin, mutta pystyin jo heittämään asiasta huumoria.

Vuonna 2007 jokin palikka loksahti paikoilleen. Pystyin lomalla syömään vapautuneesti. Oivalsin, että haluan syödä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Nykyisin kuvailen suhdettani ruokaan sanoilla vapaus ja rauha. Ne ovat ympäröineet koko elämäni. Iso merkitys on nykyisellä parisuhteellani, jossa olen saanut kokea hyväksyntää ja rauhaa.”

Päivän lehti

1.6.2020