T homas Hauseagon näyttely Tampereen Sara Hildénin taidemuseossa olisi ehkä livahtanut ohitseni ellei se olisi päätynyt otsikoihin Nick Caven ja Brad Pittin ansiosta. Aloin itsekin järjestää kalenteriin tilaa museokäyntiä varten. Syynä oli etenkin 1990-luvulla syntynyt teinirakkauteni Nick Cavea kohtaan.
Julkkisten taide palauttaa mieleeni aiemmin tänä syksynä käydyn keskusteluun, joka heräsi WSOY:n sosiaalisen median vaikuttajille järjestämästä kirjoittajakoulutuksesta.
Debatti oli kiihkeä. Influensserit epäilivät, ettei heidän kirjallisia intressejään arvostettu. Kirjailijat puolestaan närkästyivät, kun kustantamo tarjosi oikotien onneen niille, joilla oli yleisö valmiina.
On ymmärrettävää että alalla, jolla kilpailu on kovaa, syntyy närää siitä, että joku ohittaa jonossa. Mutta miksi hyvin tienaava some-vaikuttaja haluaa kirjoittaa kirjoja? Siltä varalta, ettei joku tiedä totuutta, kirjoittaminen hidasta, yksinäistä ja piinallista. Vaikka jotkut kirjailijat esiintyvät julkisuudessa, puurtaa suurin osa eristyksissä kuukaudesta toiseen.
Onko sisällöntuotanto vielä kamalampaa?
Toimittaja Aino Frilander kirjoittaa (Helsingin Sanomat 20.9), että Brad Pitt tarvitsee Sara Hildénin taidemuseota enemmän kuin museo Pittiä. Julkkisten taideteoksiin suhtaudutaan usein varauksella ja naureskellen, joten Pittille on turvallisempaa esitellä teoksensa paikassa, josta maailman isot mediat eivät yllä niitä riepotella.
Niin Pitt kuin somevaikuttajakin on maineensa vanki. Kirjoittajakoulutuksesta kertovan uutisen kommenttipalstalla kysellään, mikä influensseri edes on, mikä kielii paitsi ilmiön tuoreudesta myös sukupolvien välisestä kuilusta. Iäkkäinkään lukija ei kysy mitä kirjailija tekee.
En voi olla ajattelematta, että influensseri, jolla tiettävästi on jo mainetta ja mammonaa, tarvitsee kirjallisuutta tullakseen vakavammin otetuksi. Miksi? Eikö hän voisi julistaa taidetta kuolleeksi (niin kuin ennenkin on tehty) ja suunnata seuraajineen sinne, minne luutuneet rakenteet eivät yllä?
Kustantamoiden portinvartijat päättävät kenelle julkaisemisen onni suodaan. Kuvataiteessa vastaava rooli on näyttelykuraattorilla.
Taiteilijat tarvitsevat portivartijoita, jotka valinnoillaan pitävät heidän mainettaan yllä maailmassa, jossa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa. Portinvartijoita kuitenkin myös vihataan, koska he tekevät väärin perusteltuja päätöksiä.
Kirjoittajakoulutusta koskevaa debattia huolestuttavampaa olisi se, ettei kukaan välittäisi käydä sellaista. Se olisi merkki kirjallisuuden merkityksen hiipumisesta.
Voisihan Brad Pittkin perustaa oman taidemuseon, sen ympärille oman valtion ja painaa fanien ostoksia varten omaa valuuttaa. Se, että hänen teoksensa päätyivät taidemuseoon kertoo paitsi siitä, että hän toivoo arvostusta taiteilijana myös siitä, että hän arvostaa taidetta instituutiona.
Mitä Nick Caveen tulee, välillä syntyy virtuoosi, joka menee heittämällä sisään kaikista porteista, olipa kyse sitten musiikista, kirjallisuudesta tai kuvataiteesta. Me muut jonotamme.
Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.