Sviatoi Nikolai oli venäläinen soutufregatti, joka osallistui Kustaan sodan Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun vuonna 1790. Heinäkuun yhdeksäntenä alus vaipui ruotsalaisten tykkitulen murjomana Suomenlahden pohjaan. Kahdensadanviidenkymmenen sielun miehistöstä vain kaksitoista pelastui.
Hylky löytyi 1948, ja se on muinaismuistolailla ja suoja-alueella varjeltu, huolellisesti tutkittu aikakapseli – ja samalla miehistönsä viimeinen leposija.
Laivaa komensi 24-vuotias englantilainen palkkaupseeri, jonka kohtalosta on ristiriitaisia tarinoita. Erään tiedon mukaan hän upposi sankarillisesti laivan mukana. Tai kenties hän sittenkin ui turvaan, sillä upseerit osasivat tämän taidon, toisin kuin merimiehet usein.
Paitsi päällystö, myös laivan miehistö oli kansallisuuksiltaan kirjava kuin suuri Venäjänmaa. Heitä ei “headhuntattu” tehtäviinsä nuoren kapteenin lailla vaan pakkovärvättiin, pitkälti maaorjien ja muiden vähäväkisten keskuudesta. Merestä saati sotimisesta he eivät tienneet mitään.
Hylystä löydettyjen tavaroiden avulla on mahdollista parsia näkyviin tarinoita näistä syvyyksiin vajonneista. Yksi esineistä on pieni kampariipus. Samankaltaisia koruja on löydetty kaikkialta uralilaisten kansojen asuinsijoilta jo tuhansien vuosien ajan.
230 vuotta sitten näitä riipuksia käytti vielä sukukansamme Volgan länsirannoilla. Mordvalainen sulhanen oli vaihtanut kampoja morsiamensa kanssa ja lähtenyt sitten merisodan kaaokseen tuhansien kilometrien päähän. Kotikylään hän ei koskaan palannut.
Mordvassa uuden ajan väenottoja oli todistamassa vuonna 1914 Armas Otto Väisänen. Maailmansotaan lähtöä odottelevien juopuneiden miesten laulut tallentuivat perinteentutkijan vahalieriölle. Väisäsen valokuvissa vakavat mordvalaisneidot katsovat kameraan sotaan pian joutuvien sulhastensa kampakorut rinnallaan.
Omat lapseni ovat oppineet musiikkileirillä mordvalaisen hyytävän kauniin Garoit Marjaz -laulun. Se kertoo mokšan kielellä tytöstä joka kävelee itkien kotiin, koska on nähnyt painajaista rakkaittensa värväyksestä.
Suuriruhtinaskunnan aikana suomalaiset nauttivat autonomian onnea ja saivat pitkälle vastata omasta sotaväestään. Sortokausina kaikki muuttui ja uusi asevelvollisuuslaki määräsi suomalaiset puolustamaan valtaistuinta.
Käynnistetyt kutsunnat kohtasivat paikoin riemastuttavan rauhanomaista vastarintaa. Asiaa koskevat kokoukset eivät koskaan olleet päätösvaltaisia, ja kirkoissa kutsuntakuulutukset peitettiin kovalla virrenveisuulla. Vasta mellakoiksi yltyneiden kutsuntalakkojen myötä laki kumottiin.
Ensimmäisessä maailmansodassa palveli silti suomalaisia vapaaehtoisia. Valtaosa sotamiehiksi Venäjän armeijaan värväytyneistä oli renkejä ja irtolaisia. Talollisten poikia ei sotaan lähtenyt.
Kenties nämä lähtijät tavoittelivat jonkinlaista ulospääsyä nälästä ja osattomuudesta. Jotain heillä silti oli köyhässä kotimaassakin: vapaus olla hukkumatta toisten sotiin.
Näin ei ole Mordvassa, jossa sotaan lähtevät miehet laulavat jälleen juovuksissa, kutsuntatoimistot palavat ja joku jossain jää turhaan odottamaan.
Kirjoittaja on muotoilija ja kulttuurialan sekatyöläinen, Hausjärvi.