Kiekko Urheilu Hämeenlinna

Mestarit-liite: Kommentti – Ammattimaisuutta myös kaukalon ulkopuolella

Jos oli valmentajien esiintyminen kympin luokkaa, oli sitä myös finaalisarja, erityisesti HPK:n moderni tapa pelata jääkiekkoa.
Tää on se hetki. HPK:ssa yksilöiden summa, joukkue, oli enemmän kuin yksilöosaaminen. Kuva: Tomi Vesaharju
Tää on se hetki. HPK:ssa yksilöiden summa, joukkue, oli enemmän kuin yksilöosaaminen. Kuva: Tomi Vesaharju

Taistelu jääkiekon Suomen mestaruudesta avasi monella tapaa uusia näkökulmia jääkiekkoiluumme.

Eikä vain kaukalossa, vaan myös sen ulkopuolella. Niin Kärppien valmentaja Mikko Manner kuin HPK-luotsi Antti Pennanen pitäytyivät kommenteissaan visusti itse pelissä. He hahmottivat sekä päättyneen ottelun kokonaiskuvaa että finaalisarjaa kokonaisuutena sortumatta yksityiskohtiin, jotka lopputuloksen kannalta olivat vähempimerkityksisiä.

 

Jääkiekon kaltaisessa lajissa tapahtuu koko ajan. Omasta luistimesta ponnahtanut kiekko saattaa ratkaista yhden ottelun lopputuloksen, mutta ei koskaan koko sarjaa.

Myös tuomareille tapahtuu virheitä. Heiltä jää rike näkemättä tai sitten rangaistus saatetaan viheltää liian heppoisesti aikaisemmin noudatettuun linjaan nähden.

Yhtään kertaa kumpikaan valmentajista ei juuttunut näihin, vaikka paineet pääkopan sisällä olivat koko ajan valtavat.

Se on ammattitaitoa, josta kumpuaa kunnioitus vastustajaa, sen valmentajaa, pelaajia, tuomareita ja lajia kohtaan ylipäätään.

 

Olen seurannut jääkiekkofinaaleita vuosikymmenien ajan. Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt moista ammatillista eteenpäinmenoa median edessä.

Valmentajien osaamiseen perustuvasta auktoriteetista kertoo sekin, että myös pelaajat kommentoivat kuten valmentajat. He kunnioittivat vastustajaa ja lopputulosta.

Näiden kahden nuoren valmentajan ammattimaisuudesta on paljon opittavaa jopa sellaisella kokeneella miehellä kuten Tapparan Jukka Rautakorvella. Myös TPS:n Kalle Kaskiselta fokus karkasi epäolennaisuuksiin. Viiden tai kahden minuutin jäähy; ihan sama lopputuloksen kannalta.

Kommenteista jäi kuitenkin se maku, että ne olisivat olleet jotenkin oleellisia pelin tai jopa ottelusarjan kululle.

 

Kokonaisuudessaan tämän talven pudotuspelit olivat jääkiekkoilullisesti hyvätasoisia ja rehtejä. Aina ei ole ollut näin. Monena keväänä mediahuomion ovat varastaneet harkitsemattomat kommentit, jotka eivät ole olleet eduksi sen paremmin sanojalle, seuralle kuin lajillekaan.

Pahin floppi tapahtui kymmenen vuotta sitten Ässien ja Sportin karsiessa liigapaikasta. Sportin silloinen valmentaja Juhani Tamminen haukkui koko järjestelmän, tuomarit, vastustajan ja vastustajan toimihenkilöt tappion jälkeen.

Toivottavasti Mannerin ja Pennasen antama esimerkki tarttuu muihinkin.

Jos oli valmentajien esiintyminen kympin luokkaa, oli sitä myös finaalisarja, erityisesti HPK:n moderni tapa pelata jääkiekkoa. Siinä kulminoitui Neuvostoliiton jääkiekon suuruuden luojan Anatoli Tarasovin filosofia: joukkueen pitää olla enemmän kuin pelaajien osaamisen summa.

Kuvaavaa oli se, että kahtena peräkkäisenä vuonna, kun Neuvostoliitto voitti MM-kultaa Tarasovin alaisuudessa, ei yksikään pelaaja päässyt turnauksen tähtikentälliseen.

 

Pennasen pelifilosofiassa on paljon samaa. Jotain kertoo sekin, että yksikään Suomen mestari ei nyt pelaa maajoukkueessa. Sääli, mutta ei välttämättä suuri vääryys. Yksilöiden summa, joukkue, oli enemmän kuin yksilöosaaminen.

HPK:n mestaruus ei ollut palvelus vain kannattajille ja Hämeenlinnan seutukunnalle, vaan koko suomalaiselle huippukiekkoilulle. Seuran menestys avasi näkemään sen, ettei raha ratkaise edelleenkään kaikkea suomalaisessa jääkiekossa.

Kun Ässät voitti yllätysmestaruuden kuusi vuotta sitten, puhuttiin lähes ihmeestä, joka tuskin toistuu kilpailun yhä kovetessa.

Nyt HPK osoitti nämä epäilyt turhiksi. Selkeä toimintafilosofia, vahva pelillinen identiteetti ja usko omiin mahdollisuuksiin, vievät vielä tänäkin päivänä huipulle asti. Silloin voi riittää 1,7 miljoonan pelaajabudjetti.

Jos edellä mainitut vahvuudet puuttuvat, ei tuplapanostuskaan välttämättä riitä.