Kiekko Kolumnit Urheilu

Ei elämästä, ei kuolemasta – mutta sittenkin: Game Seven!

Hämeen Sanomien jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen analysoi HPK:n ja Kärppien loppuottelusarjaa ennen mestaruuden ratkaisevaa seitsemättä ottelua.
Mainioon torjuntavireeseen yltyneen HPK:n maalivahdin Emil Larmin harteilla lepää paljon ratkaisevassa finaalissa. Kuva: Pekka Rautiainen
Mainioon torjuntavireeseen yltyneen HPK:n maalivahdin Emil Larmin harteilla lepää paljon ratkaisevassa finaalissa. Kuva: Pekka Rautiainen

Käsillä on oikea makupala – Game Seven Kärppien ja HPK:n kesken Liigan finaalisarjassa 2019. Kuka olisi uskonut, että Kerho pelaa mestaruudesta? En minä ainakaan. Eikä kukaan muukaan. Mahdottomasta on tullut mahdollista.

Vuorostaan Kärppien marssi aina loppuotteluihin asti oli kohtuullisen odotettu. Olkoonkin, että Kärpät on runkosarjan jälkeen antanut eriskummallista tasoitusta vastustajilleen jokaisessa kevään pudotuspelisarjassaan. Kyse on siitä, että Kärpät pelasi läpi runkosarjan pelitapaa, jolla ei sitten ollut juuri minkäänlaista käyttöä playoff-peleissä.

 

HPK on kulkenut eeppisen tien kaudella 2018–2019. Joukkue törmäsi syksystä lähtien tämän tästä pelillisiin haasteisiin, jopa vaikeuksiin. Kun yhtäälle palapeliin löytyi oiva palanen – vaikkapa edistyksellinen tapa pelata hyökkäysalueen hyökkäyspeliä –, toisaalle ilmaantui pulma, se palanen puuttui, miten päästä viisikkona ohjelmallisesti pelaamaan sinne vastustajan puolustusalueelle.

Antti Pennasta ohjasi kauden alusta asti vimmatusti tavoite löytää pelaamiseen konsti, jonka nojalla viisikko voisi kääntää välillä peliä nopeahkolla tavalla ilman, että väylä oli vielä kaukalossa auki kohti vastustajan aluetta. Pennanen haki ja haki, kokeili ja testasi, kunnes joskus vasta tammikuun loppupuolella HPK:n pelaamisen virta löysi uomansa.

Ja samalla kaiken aikaa olivat avainpelaajat kuten Teemu Turunen, Petteri Nikkilä ja Emil Larmi osoittaneet enemmän kuin vahvaa esiin tulemisen tilaa isoissa vastuullisissa ruuduissaan. Kapteeni Otto Paajanen oli kaiken aikaa luotettava, konkaripakki Arto Laatikainen pelasi enimmäkseen hyvin, mutta välillä ailahdellen. Robert Leino oli ollut kaiken aikaa kohtuullinen, mutta hän tarvitsi henkiseksi tuekseen sen oivalluksen, että pelitapa alkoikin toimia – ja samalla Leinosta tuli Liiga parhaita pelaajia kertaheitolla.

Jere Innala vuorostaan pelasi lähes koko ajan hyvin, ja sitten välillä, ellei jopa enimmäkseen: todella hyvin! Ja kuin nupiksi HPK löysi kesken kaiken oivalliset vahvistukset Niclas Luceniuksen ja Janne Tavin.

 

Ja, mikä tärkeää, päävalmentaja Pennasen kasvoilta hävisi se kireys, mikä niillä oli viipyillyt viimeiset tietämäni 10 vuotta. Nimittäin pelin edistymisen taustalla myös organisaatio oli kehittynyt. Urheilujohtaja Mika Toivolan roolia ei voi yliarvioida, se on niin suuri. Toivolan liityttyä remmiin seurassa jokainen saattoi alkaa tehdä sitä, minkä osaa. Edessä oleva huikea Game Seven on yhtä paljon Toivolan peli kuin Pennasen peli kuin pelaajien peli. Tulos on tehty porukalla.

Ratkaisevassa pelissä pelataan pienistä marginaaleista. Kärpät turvasi pelitavallisesti h-hetkellä, vasta kuudennessa ottelussa aivan viime tingassa seuran edelliseen peli-identiteettiin, Kärppien viimeiset kolme mestaruutta tuottaneeseen Meidän peliin. Kävi niin kuin tiesin käyvän, Manner esikuntineen lakkaa pelitavalla keikaroinnin, pelitavan kummallisen esittämisen, ja pyrkii vain ja ainoastaan voittamaan.

Se tietää kovaa ja hikistä iltaa Kerholle Raksilassa – jos Kärpät jatkaa Meidän pelillä. HPK joutunee aavistuksen puolustuskannalle, mutta se ei horjuta hurjan kollektiivisen hengen päälle saanutta joukkuetta ja valmentajia.

 

Jos jääkiekkoilun jumalat olisivat olemassa, minun silmin ne asettuisivat – mitä pelaamiseen ja voittamiseen vaadittavaan onneen tulee – Kerhon puolelle ratkaisevassa seitsemännessä ottelussa. Miksi? Alleviivaan, että HPK:n koko kauden prosessi on ollut aidompi ja peliä kohtaan rehellisempi kuin Kärppien vastaava. Kärpät on leikkinyt pelitavan tulella ja ylivertaisella pelaajamateriaalillaan niin, että lopulta sen materiaalietu on melkeinpä sulanut.

Viileänä jääkiekkoanalyytikkona en toivo kummankaan voittoa. Sen sijaan linjaan, että annetaan pelin näyttää: parempi ja onnekkaampi ottakoon mestaruuden!