Urheilu

Kestävyyslajien kruunaamaton kuningas odottaa vielä lajiliittoaan sekä rajoja hakevia harrastajia – "Kaikki on hauskaa tiettyyn pisteeseen asti"

– Toivottavasti oli viimeinen kerta, tuhahtaa harvan urheilukilpailun voittaja maaliin tultuaan. Tätä mieltä olivat lauantaina Hämeenlinnassa Marski Challenge -multisport-kilpailun voittaneet Petri Forsman ja Petri Ikävalko.

Toinen Petreistä, Ikävalko osallistui elämänsä ensimmäiseen multisport-kilpailuun, kun taas Forsmanilla on takanaan jo 21 vuoden ura lajissa. Tavalla tai toisella multisport tai seikkailu-urheilu, kuten laji myös tunnetaan, vaikuttaa olevan hullun hommaa.

– Tässä on vähän sama, kuin miksi joku juo viinaa. Kaikki on hauskaa tiettyyn pisteeseen asti. Itse innostuin, kun suunnistajana en tahtonut enää löytää rajoja loukkaantumisten jälkeen. Tässä lajissa olen päässyt kokeilemaan taas rajojani, kolminkertainen Jukola-voittaja Forsman pohti.

– En tiedä onko tässä järkeä, mutta ei ole monessa muussakaan asiassa.

Kestävyysurheilu.fi-verkkomedian päätoimittajana ja kansallisen tason suunnistajana tunnettu Ikävalko sai ajatuksen kokeilla tänä kesänä muita lajeja.

– Nyt on multisportin osalta rasti ruudussa. Sikäli hieno ja monipuolinen laji, mutta vähän liikaa ulkourheilullisia osia. Tehtävärasteilla voi ryssiä homman ihan kunnolla. Jollekulle ne voivat olla lajin suola, mutta minusta ne ovat outoja, ensikertalainen totesi.

1990-luvulla suunnistusmaajoukkueeseen kuulunut Forsman siirtyi vuosituhannen lopussa vakavasti seikkailu-urheiluun. Siinä hän voitti lajin ensimmäisen maailmanmestaruuden vuonna 2001.

– Edellisen 15 vuoden aikana on alkanut vasta tulla tällaisia lyhyempiä kisoja, kun ennen kaikki kisat kestivät monta vuorokautta. Toukokuussa olin Etelä-Afrikassa sellaisessa kisassa. Tänä vuonna niitä ei minulle enää montaa tule. Johan tässä on muutama startti otettu, 50-vuotias mestari sanoi.

Forsman heitti lajin tekevän kuolemaa kuitatessaan Ikävalkolle tämän oikea-aikaista debyyttiä. Vuoden 2005 jälkeen lajin harrastajamäärät laskivat viiden vuoden ajan, mutta ovat taas pienessä nousussa. Seikkailu-urheilu onkin pitkälti kokeneiden (iäkkäiden) kestävyysurheilijoiden laji, jossa eri taustoilta sen pariin löytäneet kokeilevat vielä rajojaan.

14 vuotta kilpamielessä seikkaillut hattulalainen kestävyysurheilun monityöläinen Juha Prittinen ei näe lajin tilannetta yhtä synkkänä.

– Tällaisista tapahtumista saattaa tulla ihan hyvää mainetta lajille, kun täälläkin oli paljon paikallisia polkujuoksijoita ja pyöräilyseuran edustajia, jotka ovat kovia somettamaan. Niistä lajeista tulee uusia harrastajia, vaikka heillä ei ole välttämättä suunnistustaitoa. Se on välttämätöntä tässä lajissa, Hattulan kunnan tekninen johtaja totesi.

Prittinen oli parinsa Kati Vehmaksen kanssa Marski Challengen miesten sarjan kolmas. Myös seikkailu-urheilun suomalaishuippuihin kuuluva Vehmas löysi lajiin maastopyöräilyn kautta.

– Eihän tämä kuntosarjassa vaadi kuin lenkkarit, pyörän ja leirimieltä. On tällainen mielestäni aloittelijalle helpompi kuin se kuuluisa ensimmäinen asvalttimaraton. Lajinvaihdot virkistävät, vaikka ne ovatkin vaikeita, Vehmas sanoo.

Multisportin ja seikkailu-urheilun raja on häilyvä. Yleensä alle vuorokauden kisoista puhutaan multisportina. Sellaisia on Suomessa suurin osa kilpailuista. Instrumentteina ovat usein kanootti, maastopyörä, lenkkitossut ja suunnistuskartta. Suomessa vaikeutta haetaan tyypillisesti tehtävärasteilla, jotka yleensä perustuvat fyysiseen kuntoon.

Siinä mielessä Hämeenlinnassa ja Hattulassa kilpailtu Marski Challenge oli varsin tyypillinen, kilpasarjan reilun 60 kilometrisen reitin osalta suhteellisen lyhyt multisport-kisa.

Multisport on silti niin pienen piirin laji, että siinä tosissaan kilpailevat ovat kuin yhtä perhettä. Panssariprikaatin majuri Tatu Pulkkinen on järjestänyt Marski Challengeä lähes omatoimisesti perheensä, kollegoidensa ja eri yhteistyökumppanien kanssa viisi vuotta. Hänelle kyse onkin kirjaimellisesti perheen harrastuksesta, kun hänen apunaan tapahtumien järjestämisessä on ollut puoliso ja lapset.

– On tämä vähän yksinäisten susien hommaa. Täällä ei ole seuraa eikä kattojärjestöä. Kyllä tämä Suomessa jonkin liiton vaatisi ja sitä kautta sääntökirjan. Prittisen Juha kysyi ensimmäisen Marskin jälkeen, aionko minä hullu vielä järjestää näitä, mutta jos ei kukaan järjestä kisoja, ei ole kilpailijoitakaan.

Neljän Loppi-vuoden jälkeen Pulkkinen toi Marski Challengen Multievent-tiimeineen Hämeenlinnaan. Katajistoa keskuspaikkanaan käyttänyt kilpailu hyödynsi Aulangon lisäksi Parolan maastoja ja Kaupunginpuiston rantoja.

Muutto näkyi Pulkkisen mukaan hienoisena osanottajamäärän nousuna. Kilpa- ja kuntosarjoissa oli yhteensä seitsemänkymmentä paria.

– Sanoisin, että suurin osa kilpailijoista oli muualta kuin Hämeenlinnan alueelta. Oli täällä silti enemmän hämeenlinnalaisia kuin Lopella loppilaisia. Moni koki viime vuonna, ettemme pystyneet tarjoamaan Lopella mitään uutta, vaikka olimme joka vuosi uudessa maastossa, Pulkkinen kertoi.

– Todennäköisesti vuoden päästä kisakeskus on taas Katajistolla, mutta maastot ovat eri.

Tehtävärasteihin kuului muun muassa esterata kesken pyöräosuuden Parolannummella, rastin hakeminen styroksilevyn päällä järveltä ja rastin tähyäminen Aulangon tornista. Kokeneen Forsmanin mielestä kisa oli rasteineen tavallista selkeämpi.

– On ollut kisoja, joissa tuuri ratkaisee enemmän. Kun treenataan, niin fysiikan ja taidon pitää ratkaista. Totta kai jos ensimmäistä kertaa tulee, niin meneehän siinä aikaa ja hermot ihmetellessä vaikka jotain styroksiuintia, Forsman arveli.

Hattulalainen Prittinen kertoi nauttineensa kilpailusta kotimaisemissa.

– Paikallistuntemus auttoi. Nousimme pyöräilyn lopussa kärkeen, kun tiesin reitinvalinnassa, että osa poluista on soisia ja hitaita. Nyt oli myös kivasti osallistujia.

Petrien Forsman ja Ikävalko sekä Prittisen ja Vehmaksen väliin lopputuloksissa kiilasivat Henri Arjanne ja Mikko Ylinen sekä sekasarjan voittajat Janne Virkki ja Kati Niittymäki. HäSa