Kiekko Urheilu

Mestarit-liite: Petteri Sihvonen purkaa HPK:n mestaruuskautta atomeiksi – “Kasvutarina vailla vertaa”

Kuva: Tomi Vesaharju
Kuva: Tomi Vesaharju

Monien huulilla on nyt ilmaisu ’huikea kasvutarina’, kun kuvaillaan HPK:n matkaa pahnan pohjimmaisten joukosta aina Suomen mestariksi asti. Kuvaan tuota kasvutarinaa siitä vinkkelistä ja siltä etäisyydeltä, jolta itse pääsin asiaa tarkastelemaan.

Kasvutarinaan kuten liki aina kasvuun liittyy kasvukipuja. HPK:n kasvutarinaa mestariksi määrittävät ennen muuta kasvukivut ja se, millä lääkkeillä niistä uudelleen ja uudelleen selvittiin yli.

Kirjoitin läpi sesongin melkein jokaisesta Kerhon 60 runkosarjan matsista ja kaikista pudotuspeleistä noin tuhannen merkin analyyttisen pintaraapaisun lähinnä koskien sitä, miten päävalmentaja Antti Pennasen joukkue pelasi päättyneellä kaudella. Noissa terävissä analyyseissäni on – kun niitä katsotaan retrospektiivisesti ja kokoavasti taaksepäin – se paljon puhuttu kasvutarina siltä osin, mitä HPK:n toiminnasta on näkynyt ulospäin.

Kasvutarinan toinen puoli liittyy organisaation uudistuksiin.

 

Muutokset organisaatiossa

Mestaruuskauteen lähdettiin vähin toivein, hyvä jos parannettaisiin edellisestä kaudesta. Sellaista kristallipalloa ei ollut kenelläkään, jossa olisi näkynyt mitalipelejä, saati finaalipelejä, puhumattakaan mestaruudesta.

Sesongin alussa joukkue ei ollut vahvistunut paperilla verrattuna aiempaan, uusi urheilujohtaja Mika Toivola ei ollut päässyt vielä vaikuttamaan joukkueen kasaamisessa. Toivolan ajan vahvistuksiin päästiin kiinni vasta kesken mestaruuskauden, kun joukkueeseen kiinnitettiin varsin nerokkaasti Niclas Lucenius, Janne Tavi, Arto Laatikainen, Filip Riska ja Henri Kanninen. Moni heistä osoittautui todellisiksi vahvistuksiksi.

Vaan sittenkin Kerho oli perustaltaan aiempaa vahvempi organisaationa jo ennen kuin pelit ehtivät alkaa. Mainittu Toivola oli pestattu seuran historian ensimmäiseksi urheilujohtajaksi, Matti Vihervuori korvasi hallituksen puheenjohtajan paikalla Jari Koskisen ja puuhastelijat tyyppiluokkaa Jarmo Lempiäinen laitettiin ulos. Uusina hallituksen jäseninä aloittivat Mika Uutela ja Mika Koskinen.

Uusi asetelma loi aiempaa vahvemman perustan. Vihervuori on johtanut seuraa vähin elein mutta jämäkästi. Toivolan myötä kaikkien suorittavan portaan tehtävänkuvat selkeytyivät, esimerkiksi toimitusjohtaja Antti Toivanen sai keskittyä omiin hommiinsa ja päävalmentaja Pennanen valmentamiseen.

Ja lopulta se ratkaisi, mitä tapahtui kaukalossa.

 

Pelin kehittyminen Kärppiä vastaan

HPK:n kauden kasvutarinaan päästään kiinni tarkastelemalla, miten joukkueen pelaaminen edistyi juurikin finaalivastustaja Kärppiä vastaan sesongin mittaan. Otan esille Hämeen Sanomissa julkaistujen analyysieni yksityiskohtia.

25.9.2018 Kärpät-HPK 4-0. ”HPK:n hieman yksiniittinen pelitapa alkaa olla vastustajien tiedossa. Myöhästelevä prässi on pantu alleviivaten merkille.”

Syyskuussa Kerho vasta pyrki siihen, mikä oli päävalmentaja Pennasen idea pelaamisesta. Silloin Kerho ei ollut vielä löytänyt konstia saada prässiä syntymään luonnollisella tavalla lyhyiltä luisteluetäisyyksiltä kolmelta kaistalta, kun viisikot eivät onnistuneet löytämään konstia päästä hyökkäysalueelle nopeasti tai puolinopeasti käännettyjen hyökkäysten jälkeen.

2.11.2018 HPK-Kärpät 1-4. ”HPK:n ongelmaksi muodostui puolustuspelaamisen alakynsi Kärppien hyökkäysalueen kolmioiden muuntelupeliä vastaan. Rotia ei syntynyt mies- ja aluepuolustuksen yhdistelmällä, kun jatkuvasti jompikumpi ulottuvuus ontui. [–.] Kärpät pelaa eri tavalla kuin HPK ja moni muu Liigan joukkue ahtaat lähtönsä omalta alueelta. Oleellista on, ettei oululaisten sentteri juuri kiirehdi pois omalta alueelta. Kyse on pohjoisamerikkalaisesta tavasta voittaa alakolmion ylivoimalla paineistava vastustaja, jonka pakkien vastaan ajot vieläpä menettävät tehoaan. Osin tämän tähden HPK:n jatkopaineet ja -pelit jäivät tämän tästä piippuun.”

Kuten muistetaan, finaalisarjassa HPK suorastaan tylsytti Kärppien hyökkäysalueen kolmiopelin. Kiekollisen pelaajan paineistaminen oli niin nopeaa ja vahvaa, ettei Kärpät enää oikein edes uskaltanut pelata omaansa siniviivan kautta kolmiotaan. Lisäksi Kerho nappasi Kärpiltä omaan repertoaariinsa sentteripelin, jossa keskushyökkääjä ei kiirehtinyt liian nopeasti omalta alueelta pois.

25.1.2010 HPK-Kärpät 1-5. ”HPK on tällä hetkellä kovassa vireessä. Niin kovassa, että se saattoi lähteä mittaamaan tasoaan sarjakärki Kärppiä vastaan omalla peli-identiteetillään, vieläpä sen railakkaimmalla versiolla. Jos on Kärpillä itseluottamus tunnetuista syistä tapissaan, on se sitä myös Kerholla. Tässä katsannossa HPK:n hankkima itseluottamus nauttii puoleltani sikäli jopa suurempaa arvostusta, koska joukkueella on ollut kauden tähän mennessä kosolti myös vaikeuksia, toisin kuin oululaisilla. Maineikas sanontani kuuluu: pelit pitää sekä voittaa että hävitä omalla peli-identiteetillä. Tätä periaatetta Kerho tohti pelata alusta asti Kärppiä vastaan. Maalipaikat HPK vei kirkkaasti pelissä nimiinsä. Se on kova suoritus. Tapa, jolla Kerho hävisi Kärpille, oli hyväksyttävä ja oikea. HPK kaatui ikään kuin kuskinpukilta.”

Marras- ja tammikuun Kärpät-pelien välillä HPK:n pelaamisen juoni löytyi. Kerho löysi konstinsa hyökätä yli keskialueen ali- ja tasavoimaisia hyökkäyksiään ikään kuin futiksessa ”linjan taakse” ja jopa ”kaistojen väliin” niin, että Pennanen saattoi piirtää ajatuksissaan kaukaloon entisten kolmen kaistan sijaan viisi!

Siltä pohjalta oli mahdollista sitten toteuttaa nerokasta prässiä, jossa kärkikarvaaja antaa paineen, kakkos- ja kolmoskarvaaja katsovat vastustajan kiekollisen pakin ottaman suunnan – onko se pelin puolelle vai maalin takaa painottomalle puolelle – ja iskevät joko pelin puolen kulmaan tai painottomalta puolelta vastaan kera oman puolustajan järkevän ”pintsauksen”. Ja, mikä tärkeää, tämän seurauksen HPK alkoi synnyttää ohjelmallisesti hyökkäysalueen vyörytteleviä hyökkäyspelejään, joista syntyi käsite ja peräti arvatenkin uusi huoneentaulu koko suomalaiseen jääkiekkoiluun. Tästä marraskuusta tammikuuhun ja siitä aina finaalisarjaan asti tapahtuneesta pelin kehityskulusta Antti Pennanen ja hänen pelaajansa tullaan muistamaan pitkään 2020-luvun tuolle puolen suomalaisen lätkän pelin evoluution kärkenä.

26.1.2019 Kärpät-HPK 1-3. ”HPK vyöryttelee kiekkoa vastustajan maalin takaa puolta tämän tästä vaihdellen – ja pakottaa vastustaja puolustavia pelaajia kääntyilemään pelistä pois ja peliin päin. Tapa pelata on viekas ja tuottaa verraten paljon maalipaikkoja. Kärpät pelaa vastaavan pelinsä paljolti siniviivan kautta erilaisin kolmiopelein. Sekin tuottaa rutkasti maalipaikkoja. Tuossa pelin sisäisessä taistossa HPK ja Kärpät osasivat puolustaa vastustajansa metkut pois.”

Ja, kuinka ollakaan, tammikuun back-to-back -kakkospelissä oltiin taktisesti jo hyvin likellä toisiaan. Tosin siinä pelissä Timo Turusen fysiikkavalmennuksen niksit olivat näkösällä: HPK jaksoi pelata energisemmin kuin Kärpät.

Myös 27.2. pelatussa matsissa, jonka Kärpät voitti Raksilassa 3-2 oli ne merkit ilmassa, että Kerho oli ajanut Kärpät kiinni ennen muuta pelitavan ja sen tuoman pelaajien itseluottamuksen osalta.

Finaalisarja Kärpät-HPK sitten itsessään on upeaa hämeenlinnalaisen jääkiekkoilun historiaa. Siinä pelasivat vastakkain kaksi tismalleen yhtä hyvää joukkuetta, mikä on sensaatiomaista sikäli, kun muistetaan, miltä kaikkinaiselta takamatkalta Kerho oli lähtenyt kauteen suhteessa Kärppiin. HPK oli kokenut kasvutarinan, Kärpät ei.

Tässä kuvaamassani merkityksessä omistan Kerhon mestaruuden – ketään muuta yhtään väheksymättä – nimenomaan päävalmentaja Antti Pennaselle ja hänen kyvylleen valmentaa peliä haluamaansa suuntaan. Pelissä tapahtuneet muutokset ja edistysaskeleet ovat paljon puhutun HPK:n kasvutarinan tärkein kasvutekijä.

 

Seitsemän veljestä (ja X-tekijä)

Jos lopuksi puristan oikein tiheällä kammalla seitsemän suurinta tekijämiestä Kerhon mestaruudessa, ovat he seuraavat:

Antti Pennanen pelin valmentajana ja kauden mittaan selkeää henkistä kasvua kokeneena, kovan paineen niskassaan kantaneena päävalmentajana.

Seuran omat pelaajat Otto Paajanen, Robert Leino ja Petteri Nikkilä. Ilman näitä pelaajia, mitään näin suurta ei olisi syntynyt. Ja sittenkin, tärkein yksittäinen pelaaja menestyksen takana oli maalivahti Emil Larmi.

Urheilujohtaja Mika Toivola toi jo mainitsemani selkeyden organisaatioon. Ilman häntä HPK ei olisi nyt Suomen mestari.

Hieroja Juha Sulin taas on oma lukunsa. Kun kysytään, mitä on seurakulttuuri ja -identiteetti, siihen voidaan vastata: Sulin. Voittoisien tarinoiden taustalta löytyy poikkeuksetta jokin tällainen tekijä, jonka merkitys on sanoin kuvaamattoman suuri kokonaisuudelle.

Lisään vielä lopuksi tekijän X yhtälöön. Me täältä median puolelta löimme myös kaikkemme likoon. Periaatteemme oli: peli näyttää kaiken. Elimme peli peliltä Kerhon kanssa samalla pulssilla. Siksi kirjoittamamme kasvutarina mukailee yksi yhteen HPK:n kasvutarinaa.