Urheilu

Mitä kuuluu takavuosien keihäskuningattarelle Mikaela Ingbergille?

Keihäslegenda Mikaela Ingberg tietää, että siirtymävaihe huippu-urheilusta uudelle uralle on monelle sietämättömän kivulias. Normaalielämässä tunneskaala ei ole lähelläkään samanlainen, Ingberg kuvailee.

Kahdeksan vuotta sitten Mikaela Ingberg oli Suomen kiistaton keihäskuningatar. Vauhti oli hurja ja kilpailuvietti kova. Arvokisamitaleita, Suomenmestaruuksia ja lajiennätyksiä ropisi.

Kesästä 2010 piti tulla keihästähden uran huikea loppuhuipennus. Kalenteri oli buukattu täyteen, edessä olivat Barcelonan EM-kisat. Haussa oli neljäs arvokisamitali.

Kuviot menivät kertaheitolla uusiksi saman kevään harjoitusleirillä Yhdysvalloissa. Kesken penkkipunnerrusten olkapäästä kuului räsähdys.

Ingberg ymmärsi heti, että jokin oli pahasti pielessä. Magneettikuvat paljastivat, että käsi oli poissa pelistä. Edessä olisi iso olkapääleikkaus. Heittokättä se ei pelastaisi.

Ura olisi ohitse, lopullisesti.

– Vaikein juttu oli se, että olin heittänyt elämäni viimeisen heiton tietämättä, että se oli ollut viimeinen. Se otti eniten päähän. Olisin toivonut, että olisin voinut nauttia viimeisestä heitostani, mutta se nyt sitten jäi, Ingberg suree.

”Onnistumisen hetket eivät tunnu arjessa”

Aktiiviuran äkillinen päättyminen oli raju elämänmullistus. Äkkiä kokonainen maailma pyyhkäistiin pois.

Elämä keihäskentillä oli ollut sähäkkää, täynnä kuohuvia tunteita, nousuja ja laskuja. Sitä olivat rytmittäneet kisat ja tiukat treeniaikataulut. Nyt edessä oli arkipäivien tasainen, laimea jana.

– Normielämässä tunneskaala ei ole lähelläkään sitä, mitä se on huippu-urheilussa. Onnistumisen hetket eivät tunnu normaaliarjessa juuri missään. Huippupäiviäkään ei pysty samalla tavalla tuulettamaan, Ingberg kuvailee.

Hän tietää, että siirtymävaihe uuteen elämäntyyliin on monelle huippu-urheilijalle sietämättömän kivulias. Moni selviää siksi, että on kouliintunut kestämään paineita ja poikkeustilanteita.

– Huippu-urheilu-uran lopettaminen ei ole ikinä helppoa. Joillekin se on tosi raskasta. Aika monella ura valitettavasti loppuu vammaan. Silloin on vain pakko yrittää sopeutua.

”Pihlakoskelle olen ikuisesti kiitollinen”

Miten Ingberg sitten itse selviytyi elämänsä suurimmasta murroksesta?

– Olen luonteeltani sellainen, etten tykkää hirveästi jäädä vatvomaan asioita. Pyrin siirtämään energiat eteenpäin, uusiin asioihin.

Ingbergillä oli onnea. Sopeutumisen vauhtiin auttoi työtarjous, josta ei voinut kieltäytyä.

Heti loukkaantumisensa jälkeen urheilija sai Yhdysvaltoihin puhelun Suomen urheiluliitosta. Linjoilla oli urheilupomo Antti Pihlakoski.

– Muistan vieläkin hänen sanansa: ”Ei jotain niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Jos yhtään kiinnostaa, niin tule töihin.”

– Se oli todella iso helpotus. Pihlakoskelle olen ikuisesti kiitollinen.

Sairauslomansa jälkeen Ingberg muutti Vaasasta Helsinkiin ja aloitti työt liitossa.

”Olisi pitänyt olla itsekkäämpi”

Nyt Ingberg seisookirkkaassa auringonpaisteessa keskellä Vaasan uuden jalkapallostadionin, Elisa stadionin, keinonurmea ja hymyilee leveästi. Elämä on mallillaan, mikään ei hierrä.

Urheiluliitosta Ingbergin tie vei Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön asiantuntijajäseneksi. Nyt takana on puoli vuotta kestänyt pesti Vaasanseudun urheiluakatemian määräaikaisena toiminnanjohtajana.

Homma on ollut kaikkea sitä, missä Ingberg tuntee aina olleensa vahvoilla: järjestelyä ja koordinoimista.

– Halusin vaihtelua, ja pesti on mielenkiintoinen. Vastuuta on enemmän kuin Olympiakomiteassa. Sen mukana tulee myös vapautta päättää asioista.

Asiasanat