Urheilu

Muistatko HPK:n kultaisen kevään 2006? – ”Mestaruus oli kuin ensimmäisen lapsen syntymä”

HPK:n seurahistorian toistaiseksi ainoa mestaruus tuli 13 vuotta sitten. Hämeen Sanomat jututti mestaruusjoukkueen jäseniä, jotka kirjoittivat seurahistoriaan ikuisen jäljen.
Kanada-malja on Hämeenlinnassa, kuva lauantai-illalta. Kuvaaja Terho Aalto/ HäSa Kuva: TA terho aalto
Kanada-malja on Hämeenlinnassa, kuva lauantai-illalta. Kuvaaja Terho Aalto/ HäSa Kuva: TA terho aalto

Kevät 2006 ei unohdu hämeenlinnalaisten kiekonseuraajien mielistä koskaan. HPK otti tuolloin toistaiseksi ainoan mestaruutensa, päättäen pitkän jakson ikuisena pronssijoukkueena.

Timo Lehkonen kertoo pronssimaineen jo väsyttäneen.

Timo Lehkonen. Arkistokuva: Terho Aalto

– Siitä tuli loppujen lopuksi taakka. Tuntui, että pronssi merkitsi huonoa kautta. Kauden työpanoksen jälkeen pidimme sitä kovana suorituksena, mutta fanien ja muiden puolesta se alkoi olla vitsi.

Voitettu välieräsarja HIFK:ta vastaan on monille jopa finaaleja ikimuistoisempi. Toisen pelin ehti ratkaista Pasi Nielikäinen pudotuspelien ainoalla maalillaan. Seuraavan voitti HIFK, mutta sitten lehti kääntyi.

– Vaikka hävisimme kolmannen ottelun Helsingissä, sanoin Kari Brusinille, että pistä vain bleiserit valmiiksi. Sen henkisen lujuuden aisti ja tunsi, kertoo Jukka Laamanen kevään käänteistä.

Taiteilijoita ja rosoa

Kauden 2005-06 joukkueessa oli monta persoonaa. Kärjessä läpimurtonsa tekivät Jukka Voutilainen ja valkoisilla luistimilla tehoja nakutellut Ville Leino. Ilveksessä Leino ehti jo hetken näyttää entiseltä lupaukselta. Hämeenlinnassa tehot kaksinkertaistuivat, minkä jälkeen tuli Jokerit ja lopulta NHL.

– Leinolla oli tietynlainen maine, mutta hän pelasi koko ajan pirun hyvin kahteen suuntaan, kehuu Lehkonen.

Ulkomaalaistenkin kanssa tuli osumia. Kaspars Astašenko, David Schneider ja Janis Sprukts eivät olleet nimekkäimpiä Hämeenlinnassa nähtyjä ulkomaalaisia, mutta sitoutuivat yhteiseen tavoitteeseen päätössummeriin asti.

– Ei mene aina niin ulkomaalaisten pelaajien kanssa. On nähty niitäkin tapauksia, ettei keskittyminen kestä loppuun asti.

Yksi persoonista oli kulttipelaaja Nielikäinen, joka lähti kesken kauden ovet paukkuen Ässistä ja saapui Hämeenlinnaan tuomaan rosoisuutta. Sitä saatiin, kun jo helmikuussa Nielikäinen tappeli entistä joukkuekaveriaan Matt Nickersonia vastaan.

– Kyllä siitä [tappelusta] vieläkin kysellään yhä joka vuosi. HPK:ssa tulin tosi liikkuvaan joukkueeseen, jossa oli loistava valmennus. Valmennus ilmoitti selkeän sapluunan; luistelua, karvauksia, taklauksia ja vastustajan ärsyttämistä, kertoo Nielikäinen.

Hankinta oli jäädä toteutumatta. Taitokiekon nimeen vannonut Harri Lintumäki ei meinannut suostua hankkimaan kovuutta. Lopulta hän suostui päävalmentaja Jukka Jalosen taivutteluihin.

– Kuulin väännöstä vasta jälkikäteen, naurahtaa Nielikäinen.

Pasi Nielikäinen Kerhon kultajuhlissa Hämeenlinnan torilla. Arkistokuva: Terho Aalto

Finaalit käyntiin vammoista huolimatta

Ensimmäinen finaalipeli päättyi Miika Wiikmanin kolmannella peräkkäisellä nollapelillä kotona 1-0.

Ykkösvahdin tontin oli ehtinyt napata aiemmin pudotuspeleissä Karri Rämö. Kun hän loukkaantui ja Wiikman palasi maalille, löysi nuorukainen vireen, jolla tuli kolme peräkkäistä nollapeliä ja lopulta mestaruus.

– Wiikman pelasi ihan huikea flow päällä siinä. Hän oli viimeinen silaus siinä. Ehkä se Rämön poissaolo helpotti henkisesti, kun tiesi olevansa selkeä vastuunkantaja, arvioi Lehkonen.

Loukkaantumiset sävyttivät koko kevättä merkittävällä painollaan. Jani Hassisen kausi jäi kesken jo runkosarjassa. Kärppien mestarivahti Niklas Bäckström tippui puolivälierässä. Myös Kerhon miehillä oli paljon vammoja.

– Monella jätkällä oli kaikenlaisia vammoja, mutta puudutuspiikillä he jatkoivat, kertoo Lehkonen taistelutahdosta.

Polvensa särkenyt Jyrki Louhi jatkoi puudutettuna ja oli lopulta myös kapteenina Mikko Jokelan pelikiellon aikana. Jokela taklasi toisessa finaalissa silloin pleksi päässä pelanneen Leo Komarovin rajusti. Nielikäinen katseli finaalit tsemppaajana kantoside kädessään, kun Jermu Porthen oli taklannut häntä välierissä.

– Se oli kauheaa jännittää sivusta. Luotin kuitenkin joukkueeseen.

Ässät voitti toisen pelin, mutta se jäi heidän viimeiseksi voitokseen. HPK voitti kolmannen ottelun kotona 5-3 ja ratkaisi neljännessä mestaruuden Porissa 4-1.

– Kun Lamppu teki Porissa sen kolmannen maalin, niin tunsin että ”that’s it”, kertoo Lehkonen.

– Vaikka puhutaan hyökkäävästä joukkueesta, niin kyllä me sen puolustamalla voitimme. Olimme niin vahvoja henkisesti. Tuntui, että Ässiltä loppui bensakin, sanoo Laamanen.

Jyrki Louhi ja ”poika” saunoivat. Arkistokuva: Pertti Koivunen

Brie-kakkua ja yhteisöllisyyttä

Matkalla mestaruuteen. Jukka Laamanen tuuletti puolivärierässä tekemäänsä maalia. Arkistokuva: Juhani Salo

Laamanen kertoo ymmärtäneensä erityisesti sen, kuinka paljon mestaruus merkitsi yhteisöllisesti, ja kuinka paljon eri ihmiset ovat tehneet töitä sen eteen. Se kosketti koko Hämeenlinnaa.

– Lastentarhalla hoitaja huusi ikkunasta minut syömään leipomaansa Brie-kakkua.

Nielikäinen kertoo joukkueen juhlien kestäneen viikon.

– Joillakin taisi mennä kuukausikin, nimiä mainitsematta, paljastaa Nielikäinen.

– Ensimmäinen mestaruus oli kuin ensimmäisen lapsen syntymä. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Torijuhla vietettiin kauniina kevätpäivänä, hehkuttaa Laamanen.

Mestaruuden jälkeen

Laamanen kertoo mestaruusjoukkueen pitäneen jälkeenpäin yhteyttä vaihtelevasti, mutta vuonna 2016 se kokoontui muistelemaan kymmenvuotisjuhlana saavutustaan.

Yksi pelaajista ei ollut enää mukana – fyysisesti. Jykevä puolustaja Astašenko menehtyi vuonna 2012 päihdeongelmista kärsineenä vain 37-vuotiaana.

– Siellä oli hänen pelikuvansa ja kynttilä paloi. Hän oli edelleen yksi meistä, kertoo Laamanen. HäSa

Asiasanat