Urheilu

Näkökulma: Keskustelunjohtajat uupuvat – kuka nousisi urheilun Henri Aléniksi?

Missä ovat urheilun keskustelunjohtajat korona-aikana? Mikä on urheilun myyntipuhe ja kuka tai ketkä nousisivat "urheilun Henri Aléniksi", kysyy Hämeen Sanomien urheilutoimituksen esimies Samuel Savolainen.
Urheilun ylle on leijunut koronaviruspandemian myötä tummia pilviä. Kuva: Sara Aaltio
Urheilun ylle on leijunut koronaviruspandemian myötä tummia pilviä. Kuva: Sara Aaltio

Kaikki ymmärtävät urheiluväenkin keskuudessa, että koronaviruspandemian aiheuttamat rajoitukset koskevat jokaista ja koronan kurittaessa osumaa otetaan laajalti. Sekin ymmärretään, että kyse nykytilanteessa rajoituksissa ja suosituksissa on ihmisten terveydestä. Sitä tärkeämpää asiaa ei lopulta ole.

Mutta kun rajoituksia ja suosituksia tehdään, on yhtä lailla ymmärrettävä, että täydellistä tasapuolisuutta tai kaikkia miellyttäviä ratkaisuja ei ole olemassakaan.

Siksi jupinaakin kuulee, urheilupiireistäkin. Siksi myös urheilupiirien keskuudessa on jupistu jo pitkään ihmettelevään sävyyn.

Kaiken keskiössä on se, että Aluehallintovirasto (Avi) on linjannut, että yli 500 henkilön yleisötilaisuuksia ei sallita erityisjärjestelyin kesäkuun loppuun saakka. Jupinaan on tietenkin omat perusteensakin, samalla kun 500 rajoitusta ihmetellään miksi terasseille voidaan lapata väkeä nauttimaan kesäsäästä ja alkoholipitoisista virvokkeista ja huvipuistoihin voidaan ottaa omine rajoituksineen enemmän väkeä.

Samaan aikaan kuitenkin Suomessa edes 500 katsojan rajassa on jokin sallivakin piirre. Esimerkiksi Saksan Bundesliiga palasi nyt tyhjille katsomoille, vaikka sarjan jättistadioneille saataisiin reiluilla turvaväleillä tuhansiakin ihmisiä sekaan. Kansainvälisesti tällä hetkellä on tunnuttu hyväksyvän tämän hetken oloissa yleisöttömyys.

Suomessa toivotaan tasapuolisuuden nimissä tapauskohtaista harkintaa, mutta harva nousee esiin keskustelemaan asiasta ääneen.

Tietysti myös valtiojohtoa ymmärtää, sillä rajoitukset ja suositukset on asetettava johonkin. Tapauskohtainen harkintakin pitää sisällään myös kaaoksen riskit, mikäli virkamiesten aikaa valjastetaan tekemään tapauskohtaisia päätöksiä.

Mutta urheiluväen toivoessa tapauskohtaistakin harkintaa, erilaisia ratkaisumalleja on kyetty tarjoamaan kovin vähän.

Suuruutta ja johtajuutta olisi nyt tarjolla.

Käsillä on kovin kriisi joka on lähihistoriassa ravistellut myös urheilua, eikä tulevaisuudesta ole takeita.

Urheilu on pääosin ollut toimialana riippuvainen ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja yritysten anteliaisuudesta. Ja koska molempiin on sattuneesta syystä tullut särö, hätähuutoja alkoi tulla sieltä täältä jo viikkoja maaliskuussa kiristyneiden koronarajoitusten jälkeen.

Urheilussa on perinteisesti satsattu nykyhetkeen menestystä tavoitellessa ilman suurempaa varautumista pahan päivän varalle kuten normaalissa liike-elämässä. Kun pahat päivät ovat koittaneet, ovat urheiluseurat tulleet yllätetyksi housut kintuissa.

Urheilu on ollut vielä lapsenkengissä siinä, miten se on saanut luotua ympärilleen muuta liiketoimintaa, jotta tämäntyyppiset ilmiöt eivät vaurioittaisi sitä näin pahasti.

Vähissä ovat myös nyt olleet korona-ajan keskustelun johtajat odottamattoman kriisin kynnyksellä.

Tuntuu siltä kuin urheiluväki olisi halvaantunut toivoen, että selviydytään syksyyn ja että jääkiekon ylivallan maassa SM-liigan paluun lähestyminen palauttaisi urheilun parempiin asetelmiin julkisessa keskustelussa?

Siinä missä vaikkapa keittiömestari, ravintoloitsija ja tv-kokkina tunnettu Henri Alén on noussut ravintola-alan julkisen keskustelun johtajaksi, urheilussa sellaisia ei ole vielä ilmaantunut paikalle.

Päätöksiä ja päättäjiä voidaan urheiluväen keskuudessa toki soimata vaikka maailman tappiin asti, mutta jos urheilu on ollut jo yhtä Alénia heikompi viestimään omasta näkökulmastaan, merkityksestään ja tuomaan esille realistista tilannekuvaa tällä hetkellä – ja ylipäätään puolustamaan itseään – kuka silloin on syyllinen urheilun jäämiselle päätösten pinkan pohjalle?

Mistään pikkuasioista ei urheilunkaan kohdalla puhuta. Monessa seurassa pohditaan jo niinkin perustavan laatuisia kysymyksiä kuin selviytyminen.

Mitä suuremmalla prosenttiluvulla bruttokansantuote putoaa, sillä on myös luonnolliset heijastuksensa urheiluun – sponsoritulojen ja lomautusten sekä työttömyyden kasvun kautta kuluttajakäyttäytymiseen ja urheilun saamien euromäärien suhteen.

Vaikka urheilu työllistää huomattavasti vähemmän kuin ravintola-ala, on myös urheilussa kyse ihmisten elannosta ja työpaikoista. Nyt urheilu tuntuu yhteiskunnalliselta asemaltaan jäävän arjen luksusviihteeksi, jonka toimintaedellytykset voidaan ylläpitää vain silloin kun yhteiskunta on normaalitilassa.

Myyntipuheeksi olisi kuitenkin tarjolla muitakin näkökulmia.

Koronakriisin kurittaessa esimerkiksi liitto- ja järjestötasolle on jäänyt lähinnä tiedottajan rooli, mutta julkiseen keskusteluun liittojen, sarjojen ja järjestöjen johtajilla ei ole paukkuja tuntunut riittävän.

Eikä kyse ole vain yleisömääristä. Nyt tarvitaan urheilun tiekartan, pelikirjan ja tulevaisuuden hahmotteluun tulevaisuuden hahmottajia.

Vastaukset eivät ole helppoja, mutta niitä olisi löydyttävä, sillä koronavirus saattaa muuttaa urheilunkin tulevaisuutta pysyvästi.

Eilisen vastauksilla ei tässä tilanteessa huomisen kysymyksiä enää ratkaista.