Kiekko Urheilu

Ovatko lätkäjätkät miehisyyden irvikuva? – Sihvonen kyseenalaistaa jääkiekkoilijat roolimalleina

Miro Karjalainen ja Taavi Vartiainen tarjosivat yhdenlaista lätkäjätkän mallia hämäläiselle kiekkonuorisolle lauantaina Liigan perhepelissä. Vaan onko se oikeanlainen malli, pohtii Petteri Sihvonen. Kuva: Pekka Rautiainen
Miro Karjalainen ja Taavi Vartiainen tarjosivat yhdenlaista lätkäjätkän mallia hämäläiselle kiekkonuorisolle lauantaina Liigan perhepelissä. Vaan onko se oikeanlainen malli, pohtii Petteri Sihvonen. Kuva: Pekka Rautiainen

Kirjailija, kulttuurikriitikko Juhani Brander kirjoittaa lähtökohtansa napakasti auki teoksensa Miehen kuolema esipuheessa.

– Olen vuosien ajan kuullut olevani sukupuoleni takia etuoikeutettu. Olen tästä samaa mieltä. Ironista on, ettei miehenä oleminen ole koskaan tuntunut etuoikeudelta, vaan taakalta. Se on lähtökohtaisesti ollut – – raskauttava velvoite. Maskuliinisuus on – – synnytetty ja kulttuurisesti ylläpidetty performanssi, johon moni mies tahtomattaan osallistuu – – mitä vastenmielisimmin suorittein ja rituaalein. Olen elänyt erinäisten kunniakoodistojen ja hierarkioiden ehdoilla suurimman osan elämästäni. Olen lyönyt, juonut ja nainut niin kuin miehen pitää lyödä, juoda ja naida.

Brander, täsmällisemmin esseen kirjoittajaminä on ollut tunnekylmä, järkiperäinen, julma ja looginen. Haavoittuvuuttaan hän on näyttänyt korkeintaan pelikuvalleen.

 

Lätkäjätkät esimerkkinä

Brander suorastaan hyökkää lätkäjätkien kimppuun. Hän valmistaa hyökkäyksensä käsittein kuten: urheilevan maskuliinin lainalaisuudet; herooiseksi kultiksi glorifioitu teiniurheilijuus; yhteisön kultapojat; hegemoninen maskuliinisuus; joukkueurheilun metatason pakkomaskuliinistaminen kuten pukukoppivitsit, nöyryytykset, kiusaaminen ihmisarvoa alentavina initiaatioriitteinä, jotka tuottavat toimivan heterosubjektin.

Syytökset ovat maksimaalisia.

Branderin mukaan ylläpitääkseen miesminuuttaan teiniurheilijan ”täytyy rokottaa heikompiaan”. Lisäksi jokaisen tulee ”kestää omiensa vittuilu – – [sekä] halventaa ja esineellistää naisia ja pahimmillaan hallita julkisia tiloja väkivallan uhalla.”

Ja tuleehan se sieltä: Branderin mukaan Suomessa niin sanotut lätkäjätkät ovat pahimpia. Ne edustavat monin tavoin sitä, mikä meissä miehissä on pielessä.

 

Juha Itkosen jääkiekkokaupunki

Branderin liki silmitön vyörytys on kovin omakohtaista, siitä hänelle pisteet. Turussa tepsiläiset tunnisti 1990-luvulla seuralogolla varustetuista kansitakeistaan, nuuskasta huulessa, länkisäärikävelytyylistä, lippalakista ja jopa hiusmallista.

– He kulkivat kuin omistaisivat kaupungin. Tavallaan he omistivatkin, Brander kirjoittaa.

On luontevaa, että pohdin tässä, miten lätkäjätkät näkyvät Hämeenlinnassa.

Mieleeni vyöryy liki musertavalla tavalla kaupungin oman pojan, sittemmin helsinkiläistyneen huippukirjailija Juha Itkosen Hämeenlinnaa luonnehtiva ilmaisu – jääkiekkokaupunki – hänen loisteliaasta romaanistaan Anna minun rakastaa enemmän.

Itkonen on sivistynyt ja joviaali mies. Hän on muistaakseni jonkin verran lievittänyt jälkikäteen sitä, mitä hän Jääkiekkokaupungillaan tarkoitti.

Kun aikoinaan luin Itkosen romaanin vasta valmistuneena kirjallisuuden maisterina, tulkintani oli – ja on edelleen yksiselitteinen. Jääkiekkokaupunki on Itkosen romaanissa jotakin samankaltaista, mihin Juhani Brander viittaa Turun suhteen.

Lätkäjätkät ovat omistaneet ja omistavat edelleen Hämeenlinnan.

 

Koulujen pihat ja lätkäjätkät

Olen käyttänyt paljon ajatustyötä pohtiakseni miltä HPK:n lätkäjätkät näyttävät ja tuntuvat hämeenlinnalaisten koulujen pihoilla, käytävillä ja luokissa. Ala- ja yläkouluissa. Lukioissa, ammattikorkeakoulussa ja ammattikoulussa.

Ja kun tuota pohdin, en yritä päästä siihen, miten lätkäjätkät, heidän vanhempansa tai muu jääkiekkoväki asian näkevät. Heidän vastauksensa tiedetään vanhastaan, mitään ongelmaa ei ole. Tietenkään.

Oleellista on yrittää eläytyä muiden lasten, nuorten, heidän vanhempiensa, opettajien ja rehtoreiden asemaan. Miten te näette ja koette lätkäjätkät siellä keskuudessanne?

Tämän verran vastaan itse kaikkien puolesta: Kyllä niillä HPK-takkisilla, niillä oransseilla, joilla on se kaikkien tunnistama logo siinä takissaan, kyllä niillä monella tapaa jonkinlainen erityisasema koulujen piirissä on. Muun väittäminen olisi kukkua.

Ei olla ehkä pysähdytti miettimään asiaa. Eräät lyövät harrastuksekseen kumista lätkää, saavat sen perusteella pukea päälleen HPK-logolla varustetun takin – ja syntyy, mokomasta, jonkinlainen erityisasema. Eihän se niin saisi olla! Ajatelkaa nyt: luistelemalla ja kiekkoa lyömällä.

 

Teijo Räsänen, Li Andersson ja Hanna Kosonen

Oikaisen hieman.

Voisiko HPK ja etenkin sen junioripuoli olla suomalaisessa yhteiskunnassa niin radikaali ja edistyksellinen edelläkävijä, että se olisi ensimmäinen jääkiekkoseura, joka puheenjohtajansa Teijo Räsäsen johdolla ohjeistaa lätkäjätkiään pukemaan koulupäiväksi muuhun kuin seuran takkiin? Ja että sitä takkia sitten käytettäisiin vain jäähallilla treenien ja pelien yhteydessä.

Hulluhko ennustukseni on, että joku seura sen vielä tekee ensimmäisenä Suomessa, mikseipä HPK ensimmäisenä.

Vaan sitä ihmettelen suurimmin, etteivät viranomaiset ole tutkineet, miten kaikki muut kokevat kouluilla lätkäjätkät takeissaan. Ehkä tässä olisi yhteiskunnallisesti merkittävän teon paikka opetusministeri Li Anderssonille ja/tai tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kososelle.

Olympiakomiteaan en asiassa luota, mutta Nuorisotutkimusseura voisi hyvinkin olla kiinnostunut asiasta.

 

Edistystä on – onko riittävästi?

Olen itse pitkän linjan lätkäjätkä, hyvässä ja pahassa. Jääkiekkoilu on minulle rakas laji, se on erittäin merkittävä osa identiteettiäni.

Tärkeän oivallukseni mukaan ei ole kovinkaan oleellista pohtia sitä, olimmeko me koulujamme käyvinä lätkäjätkinä aikoinaan kovin erilaisia, mitä nämä nykyiset lätkäjätkät ovat. Toisaalta en mitenkään kiistä, etteikö jotain edistystä ihmisiksi olemisessa olisi nuoressa polvessa tapahtunut, varmasti on.

Vaan pitää hoksata se, että jos lätkäjätkät ovat edistyneet, ympäröivä yhteiskunta on vaatimuksineen edistynyt vähintäänkin samaa tahtia, luultavasti enemmänkin.

Harkittuani asiaa perin pohjin olen tullut sille kannalle, että suomalaisen yhteiskunnan tulisi oman etunsa nimissä joka tapauksessa suhtautua tarkalla silmällä ja kriittisesti siihen, millaista miehen mallia lätkäjätkyys yhä tuottaa.

Mikko Koivu on ollut lätkäjätkänä näyteikkunassa pelatessaan Leijonien ja Minnesota Wildin kapteenina. Kuva: Brett Holmes/Icon Sportswire
Mikko Koivu on ollut lätkäjätkänä näyteikkunassa pelatessaan Leijonien ja Minnesota Wildin kapteenina. Kuva: Brett Holmes/Icon Sportswire

Kun ja kun ja kun… esimerkkien voima

Kun nuoret pelaajat Otto Kivenmäki ja Patrik Puistola jyrätään liigajäällä, on valtava ero siinä, tunnistaako järjestelmä ja peli itsessään ongelmia, vai onko jääkiekkoilu lopulta laji, jossa yksilön on selvittävä pää pystyssä läpi viidakon haasteiden.

Kamala näköala on, että myönnytään mittaamattomien riskien edessä ja todetaan, että kova peli vaatii alttarille uhrinsa. On aina vaatinut. Ja niin on oleva jatkossakin.

Kun Jukka Jalosen Leijonien 2011 maailmanmestarijoukkueen kapteeni Mikko Koivu katsoo suomalaisia silmiin jämerä leuka tanassa Seiska-lehden kannessa koko viikon, suunnataanko ajatus ainoastaan sinne, että tämä on vain Koivun yksityisasia; vai ajatellaanko, että onko siinä näkösällä lätkäjätkien ikoni, merkki jostain enemmästä.

Kun HPK:n kovanyrkki Miro Karjalainen tappelee aivan turhaan perheille suunnatussa perhepäivän pelissä Pelicansin Taavi Vartiaista vastaan satojen perheiden silmien edessä, mahtaako siinä seuraavana maanantaina sen oranssitakin logon myötä myös sinne kouluun kulkeutua hyppysellinen aggressiivisuutta ja oman käden oikeutta.

Ehkä. Malli on ainakin saatu.

Kun lätkäjätkien ja missien tiet tämän tästä kohtaavat, nähdäänkö siinä jokin rakenteellinen vinouma vai hymähdetäänkö vain, että sellaista se on.

Kun yksikään aktiivisesti pelaavien lätkäjätkien verrattain lukuisista homoseksuaaleista ei tohdi tulla julkisuuteen, eikö se pane miettimään, että jokin on mahdollisesti pahasti vialla.

 

Lukekaa itse

Vaikka Juhani Brander on esseekokoelmassaan tarpeettomankin luja meitä lätkäjätkiä kohtaan, pidän hänen ulostuloaan esseessä Lätkäjätkien maailmassa tarpeellisena ja tarkkanäköisenä. Ei ole savua ilman tulta.

Ehdotan, että jääkiekkoseuroissa – ja täällä Hämeenlinnassa tietysti erityisesti HPK:n piirissä –, kouluissa ja Hämeen Sanomien sivistyshaluisten lukijoiden parissa luettaisiin Branderin mainiota, nimenomaan lätkäjätkiä koskevaa esseetä.

En tee juonipaljastuksia enempää, kunhan totean, että oikein vatsanpohjassa tuntui ja otsalohkossa kihelmöi, että noinhan se oli, noinhan se on, kun Brander antaa monin elävin esimerkein ilmi lätkäjätkyyden aika karmeaa ydintä.

Päivän lehti

5.12.2020

Fingerpori

comic