Kolumnit Urheilu

Petteri Sihvonen kyseenalaistaa voimisteluvalmentaja Titta Heikkilän teilauksen

Urheilu ja urheilujournalismi on vaarallisilla vesillä, jos vanhemmat päästetään johtamaan keskustelua – kuten kohua herättäneen tapaus Titta Heikkilän kohdalla tapahtui.
Titta Heikkilä joutui marraskuussa myrskyn silmään Urheilulehden artikkelin jälkeen. KUVA: Jukka Ritola

Suomalaisella urheilulla on kosolti kipukohtia ja haasteita. Ajattelen, ettei urheilujournalismin tehtävä olisi lisätä ongelmia, sen tulisi mieluummin purkaa niitä.

Suomalaisen huippu-urheilukeskustelun polttopisteeseen nostettiin jokunen aika sitten joukkuevoimistelu ja ennen muuta lajin menestynyt valmentaja Titta Heikkilä. Urheilulehdessä (15.11.2018) oli mielenkiintoinen artikkeli lähinnä koskien Heikkilän kyseenalaiseksi julistettuja valmennusmetodeja otsikolla: Raakaa leikkiä – kullan kääntöpuoli.

Kyseinen Urheilulehden artikkeli ja sen työryhmä Marika Lehto, Mikko Marttinen, Tuomo Heiti ja Petri Lahti valittiin vieläpä kolmen parhaan joukkoon ehdolle Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon saajaksi vuoden jutun kategoriassa.

Artikkeli on yhtäältä ansiokas yritys nostaa keskustelua huippu-urheilun etiikasta; toisaalta siinä on joitakin sellaisia puutteita, joita sietää pohtia.

 

Pulmallisinta tekstissä on se, että se tulee, tosin ilmeisen tahattomasti, nostaneeksi jälleen jopa urheilijoiden ja valmentajien sijaan keskiöön urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhemmat.

Osa vanhemmista on ollut tyytymätön valmentaja Heikkilän tapaan ja tyyliin valmentaa, ja sitä mukaa ratkaisevan tuomion Heikkilälle antavat juurikin: vanhemmat.

Yritän avata vyyhteä oma esimerkkini kautta. Voitaneen sanoa, että olen ollut ainakin kohtuullisen hyvä jääkiekkoilun juniorivalmentaja. Silti minullakin oli – samoin kuin kaikkialla aivan kaikilla valmentajilla – vanhempien piirissä oppositio, jolle tapani valmentaa ei kelvannut syystä tai toisesta.

Joukkue – oli kyse lätkästä tai voimistelusta tai mistä tahansa muusta joukkuelajista – on kompleksinen yhteisö, jonka elimellinen ja kiistaton osa lasten ja nuorten vanhemmat ovat. Edesmenneen isäni Martti Sihvosen piti kirjoittaa kirja aiheesta, joka olisi käsitellyt joukkueurheiluvanhemmuuden suunnattomia haasteita. Pelissä on sellainen määrä iloa ja surua, tunteiden kaikki ääret, että alta pois.

Kun valmensin junioreita, en pahastunut siitä, että osa vanhemmista puhui minusta, valmentajasta, pahaa. Tärkeämpää oli toki se, että suurin osa vanhemmista oli toimintaani tyytyväisiä. Nuo yhteisöt ovat jännittäviä ja kavalia.

 

Osa vanhemmista kampittaa myös toisia vanhempia, kyse on pelistä, jossa hyvin alkukantaisilla tavoilla haetaan väärin konstein etua omalle lapselle tai nuorelle.

Toiset kielikellot kavalsivat toisia kielikelloja; tänä päivänä tiedän sanasta sanaan, miten jotkut ovat kiitelleet, jotkut moittineet minua. Mutta ihmiset ovat ihmisiä, ja kun kyseessä on omien jälkeläisten tavoitteellinen harrastus, on selvää, ettei monenmoiselta taustapeliltä vältytä. Valmentajan (ammatti)taitoon kuuluu tulla toimeen tuon asetelman kanssa.

Yritän kuitenkin hyvin kohteliaasti sanoa pitkän linjan urheiluihmisenä ja -toimittajana, etteivät harrastavien lasten ja nuorten vanhemmat sovi valmentajaa kriittisesti osoittelevan lehtijutun päälähteiksi. He ovat jäävejä sanomaan paljoakaan, koska he esiintyvät omassa asiassaan, asiassa, joka on kaikkinaisten myllertävien tunteiden sumppu.

 

Tunnen oman historiani kautta sattumoisin erinomaisen hyvin sen, millaisesta lajista joukkuevoimistelussa on kyse. Veljeni, Kärppien apuvalmentaja Toni Sihvosen entinen naisystävä Helena Korte oli eräs kaikkien aikojen parhaista joukkuevoimisteluvalmentajista. Kävimme lukuisia keskusteluja lajin koko olemuksesta ja sen valmentamisen moninaisista haasteista.

Kyseessä on varhaisen erikoistumisen laji, jossa menestyäkseen on jo lasten ja nuorten kanssa valmennettava siten, miten monissa muissa lajeissa valmennetaan vasta varhaisaikuisuudesta eteenpäin. Tuossa yhtälössä osa on kova kaikilla: valmentajilla, harrastajilla sekä lasten ja nuorten vanhemmilla. Toiminta ei palaudu juuri mitenkään peruselämän tavallisiin lainalaisuuksiin.

Jokaisella valmentajalla on puutteensa, varmasti myös kovista otteista syytetyllä Titta Heikkilällä. Silti hän joutui aivan kohtuuttoman muilutuksen kohteeksi Urheilulehdessä. Urheilulehti ei hallinnut jutussaan joukkuevoimistelun kokonaisuutta eikä etenkään yksittäisen valmentajan nostaminen irti kokonaisuudesta tikunnokkaan mennyt taiteen sääntöjen mukaan.

Oman alani, urheilujournalismin puolesta olen sikäli hyvin huolestunut, että kyseinen artikkeli nostettiin ehdolle merkittävän palkinnon saajaksi. Palkintolautakunta tulee antaneeksi vääriä signaaleja urheilujournalismille.

 

Tässä ajetaan sellaista käärmettä pyssyyn, jossa lasten ja nuorten urheilun valtaa siirtyy harrastajien vanhemmille. Ja jos olen täsmällinen, ei se ole pahasta, jos valtaa on vanhempien enemmistöillä, mutta tällainen valmentajaan tyytymättömän vähemmistön, eräänlaisen vanhempien opposition lisääntyvä valta on haitaksi liikunnalle, urheilulle ja huippu-urheilulle.

Jos valmentajan on kyettävä miellyttämään aina ja kaikkia, siinä häviää valmentamiselta terä.

Mielestäni Urheilulehden jutussa ei tehty tutkivaa urheilujournalismia, se on enemmänkin tarkoituksenhakuista opportunismia, jossa kyllä hakemalla haettiin ja saatiin haluttu lopputulos.