Urheilu

Sihvonen: Antti Pennanen tuli, näki, voitti – ja kasvoi HPK:ssa

Hämeen Sanomien jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen kirjoittaa henkilökohtaisen analyysinsä HPK:n väistyvästä päävalmentajasta Antti Pennasesta.
Antti Pennanen löi mestaruuskeväänä muut valmentajat 6–0 laudalta, kirjoittaa Petteri Sihvonen. Kuva: Tomi Vesaharju
Antti Pennanen löi mestaruuskeväänä muut valmentajat 6–0 laudalta, kirjoittaa Petteri Sihvonen. Kuva: Tomi Vesaharju

Kun Antti Pennanen joskus keväällä 2010 lähetti minulle varhain aamulla tekstiviestin ”Leino meillä” – ajattelin, että selvä homma. Valmensin HPK:n B-junioreita, Pennanen seuran A-junioreita.

Pennanen oli tuolla viestillä ryöstänyt minulta ykkössentterini Robert Leinon juuri, kun valmistauduimme SM-sarjan puolivälieräsarjaan kivikovaa Jokereita vastaan. Kerhon vanha perinne oli, että vanhempia junioreita valmentavalla koutsilla on valta päättää tuollaisista asioista.

Leinon kehityksen ja A-junnujen kannalta ryöstö ei ollut mitenkään välttämätön, siinä vain nuori koutsi tyylittömästi kampitti vanhempaa koutsia.

Kirjoitin vielä saman päivänä iltana ”bunkkerillamme” eli valmentajien tilassa asiasta muistiinpanon mustakantiseen muistikirjaani. Luin kirjoittamani ääneen apuvalmentaja OP Yrjänheikille: ”Kehtasikin, ja vieläpä tekstarilla. Vaan tästä Pennasen pojasta, ”Amerikasta”, tulee vielä huippukoutsi, hänellä on siihen sekä osaamista että kyynärpäänsä, ei kuka tahansa Johtavalta noin vain vie pelaajaa kauden tärkeimmällä hetkellä.”

Terävä-älyinen Yrjänheikki pääsi kuittaamaan seuraavana keväänä, kun hän oli sillä kannalla, että meidän olisi pitänyt samoin ryöstää Juuse Saros C-junioreista päävalmentaja Marko Palolta. Kun kieltäydyin, ajattelin asioita laajemmin ja sydämellisemmin, johon Yrjänheikki lohkaisi: ”Kirjoita sinne mustakantiseesi, ettei Sihvosesta tule huippukoutsia. Ei ole kyynärpäitä.”

Lempinimen Amerikka olimme, tai siis minä olin, antanut Antti Pennaselle siitä, kun hän oli saanut väliaikaisen, jonkinlaisen jääkiekkoilullisen, nopeamman jääkiekkoilun liki uskonnollisen herätyksen käytyään Pohjois-Amerikassa ammattivalmentajakurssinsa kanssa. Pennanen oli uuden asiansa kanssa tohkeissaan, niin tohkeissaan.

Vaan näkihän sen otsaluullakin, Pennanen teki Kerhon junioreiden kanssa aivan loistavaa työtä.

Vaikka nuoren miehen persoona oli vielä keskeneräinen, siinä sain koko ajan syrjäkarein tuntumalta katsoen nähdä, millä loputtoman vahvalla lajirakkaudella ja henkilökohtaisella kunnianhimolla hän kehitti itseään, pelaajiaan ja joukkuettaan. Elettiin HPK:n juniorijääkiekkoilun kulta-aikoja, jotka ovat nyt muisto vain.

Seuraava tärkeä henkilökohtainen Pennas-episodini oli, kun silloinen Jukureiden urheilujohtaja, nykyinen Ässien kehitysjohtaja Tommi Kerttula tuli hädissään tapaamaan minua kotiini Saaristenkadulle, jossa silloin, joskus 2013 asuin. Kerttula oli joutunut antamaan potkut Jukureista Jarno Pikkaraiselle.

– Lecter, ketä havittelisin Pikkaraisen paikalle?, pulassa ollut Kerttula kysyi.

Vastasin silmiäni räpäyttämättä.

– Yritä saada Antti Pennanen, olen varma, että KalPan Kapaset päästävät hänet, kun vain selität Ikulle (Kimmo Kapanen) ja Samille asian.

Muistan niinä vuosina kirjoittaneeni useinkin täällä Hämeenlinnassa paikallislehteen vaatimukseni – johtavana jääkiekkoanalyytikkona, kuten hyvin muistetaan – siitä, että Pennanen olisi saatava pikimmiten Pallokerhon päävalmentajaksi. Vaan eihän minua uskottu, tietenkään. Lopulta Pennanen tuli, näki ja voitti.

Pennasen alku eli kausi 2016-2017 HPK:ssa, oli kohtuullinen, hyväkin. Ensimmäisellä sesongilla tuntui, aivan kuin Pennanen olisi saanut vedätetyksi ja vaadituksi toimitusjohtajalta ja hallitukseltaan itselleen HPK:hon kovemman ja kalliimman joukkueen kuin pitikään. Elettiin aikaa ennen urheilujohtaja Mika Toivolaa.

Ja, raato soikoon, minua karvasteli, kun JYP onnistui puolustamaan puolivälieräsarjassa HPK:n sen hyökkäyspelitavan pois, josta oli Pennasta kovistellut läpi talven.

Ei ollut yllätys, että pelitapaansa yhä hakeneen Pennasen ja HPK:n toinen sesonki 2017–2018 oli heikentyneellä pelaajamateriaalilla liki katastrofi ensimmäiseen verrattuna. Pennanen tosin sai lähinnä prässipelaamiseen liittyvän ahaa-elämyksen sen kauden joulun seutuvilla, mikä sitten oli rapiat vuoden päästä kantava pitkälle…

Se on, tunnustaen, sanottava, että silloin 2017–2018 minua juljetti ja hirvitti antaa Pennaselle niin kovaa haipakkaa, mitä annoin yhdessä esimieheni Samuel Savolaisen kanssa. Jälkikäteen olen ylpeä siitä, että sain kovetettua itseni niinkin hurjaan lyöntiin. Ammattityö on ammattityötä, vaikka se kohdistuikin entiseen valmentajakollegaan ja siviilissä varsin mukavaan mieheen, Pendoon.

Ja sitten tuli Kerhon mestaruus kevään 2019 päätteeksi. Annan mestaruudesta pelaajillekin kuten Leino, Otto Paajanen, Petteri Nikkilä, Teemu Turunen ja Emil Larmi paljon tunnustusta, mutta kyllä mestaruuden ylivoimainen tekijä numero yksi oli suvereeni Antti Pennanen.

Ehkä vain minä ymmärrän kyllin hyvin, minkä työn Pennanen teki. Hän valmensi jääkiekkoilun kotikaupungissaan, sosiaalisen tarkkailun piirissä, Suomen kriittisimmän ja asiantuntevimman median kovan paineen alla, kipuili ja etsi pelitapaa, sieti ja vielä kerran sieti. Lopulta Pennanen löi 6–0 laudalta kaikki muut liigakoutsit, kun mestaruuskevääksi vihdoin viisastenkivi löytyi.

Amerikka ei ole enää Amerikka. Hän on edistynyt askel askeleelta myös persoonaltaan.

Panin suurella ilolla merkille, millaisen haastattelun Pennanen myönsi Hämeen Sanomissa (15.3.) Savolaiselle. Olihan tuossa taannoin kuitenkin hämmentäviä aikoja, jolloin ammattiväleissä oli tulehdustakin. Nyt oli aika ikään kuin paiskata rehdisti kättä.

Entä millä mielin minä olen? Ammattimielin, tietysti.

Pennanen on näyttönsä antanut. Papereissani Pennanen on Leijonakuningas Jukka Jalosen kruununperijä numero yksi ohi Kärppien Mikko Mannerin. Arvioni näistä kahdesta uuden polven huippuvalmentajasta on puolueeton ja pitävä. Kahden viimeisen kauden ajan syynäsin herroja joka viikko, kumpi vetää pidemmän korren.

Seuraavaksi Antti Pennanen ottaa hoitaakseen Nuoret Leijonat, sen jälkeen Leijonat.

Päivän lehti

19.9.2020

Fingerpori

comic