Kiekko Urheilu

Isä, poika ja paha henki – Sihvonen: "Brad Lambertin isä voisi ottaa muutaman taka-askeleen"

Brad Lambertin isä-Rossin tulisi antaa poikansa nauttia pelaamisesta, kirjoittaa Petteri Sihvonen.
Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Suomalaista jääkiekkojulkisuutta on puhuttanut jo vuoden ajan ja kiihtyen aivan viime päivinä lupaava kahden passin – Suomen ja Kanadan – nuori 16-vuotias pelaajalupaus Brad Lambert.

Ensin Lambert siirtyi kaudeksi 2019-20 kevyen kohun siivittämänä Pelicansista HIFK:hon, ja sieltä saman tien isomman kohun saattelemana ensi sesongiksi 2020-2021 JYPiin.

Ei ole salaisuus, että pojan taustalla häärii vahvana tekijänä isä, entinen jääkiekkoilun ammattipelaaja Ross Lambert. Isän tiedetään kilpailuttaneen Suomessa eri seuroja. Ensin parhaat näkymät tarjosi HIFK, ja kun ne eivät kaikkineen enää riittäneet, Lambertit irtisanoivat HIFK:n kaksi optiovuotta ja saivat haluamansa paremmat ehdot JYPiltä.

En lähde suoranaisesti arvostelemaan isän enkä etenkään pojan toimia suomalaisen jääkiekkoilun piirissä. He tekevät niin kuin parhaakseen näkevät, ratkaisevaa sen sijaan on, miten eri liigaseurat reagoivat kaksikon toimintaan. Nyt kokemusta on kertynyt Pelicansille, HIFK:lle ja pian sitä saa JYP.

Minun papereissani nousee jonkinlainen käry – jonkin osapuolen jokin toiminta ei täsmää – sen tähden, ettei Brad Lambert pelannut eikä pelaa ylivoimaisesti hohdokkaimmassa seurassa Kärpissä, mitä tulee nuorten pelaajien eteenpäin viemiseen. Eikö Lambert hoksannut tarjota poikaansa Ouluun, vai eikö tarkka Kärpät lämmennyt paketille?

 

Suomi kiinnittyy sillä tavalla eurooppalaiseen joukkuepallopeliperheen perintöön, että meillä todellakin vielä joukkue on ensin, ja vasta sen jälkeen tulee yksilö.

 

Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, mistä tässä koko vyyhdessä on kyse laajemmissa silmänaloissa. Sanalla sanoen asetelmassa kohtaavat kulttuurierot tehdä jääkiekkoa. Suomalaisen jääkiekkoilun eetos perustuu kollektiiviseen ajatteluun, isä-Lambert edustaa pohjoisamerikkalaista individualistista katsomusta. Ilman Lambertejakin suomalainen jääkiekkoilu on ottanut itseensä yksilöistyviä vaikutteita lännen suunnalta, mutta silti tohdin sanoa, että olemme yhäti verrattain joukkuekeskeisiä ajattelultamme.

Sain henkilökohtaisesti viisi, kuusi vuotta sitten tuta, miten asiat hoidetaan, kun ne oikein hoidetaan yhden jääkiekkoa pelaavan yksilön ehdoin. Silloin ei riittänyt, että yhden pojan uran edistämiseksi oli varustettu ja valjastettu ainoastaan yksi joukkue ja ikäluokka, siihen tarvittiin kaksi ikäluokkaa ja kaksi joukkuetta. Asialla oli, kuinkas muuten: isä-Lambert.

Ross Lambert pyöritti Hollolasta toimivan Pelicans 2000 -seuran kahta ikäluokkaa, 2001 ja 2002 syntyneiden joukkueita, joissa molemmissa pelasi hänen poikansa, 2003 syntynyt Brad. Itse valmensin HPK:n 01-syntyneitä poikia. AAA- ja AA-tasojen sarjoissa kohtasimme rapiat kymmenessä ottelussa.

Kokenut, paljon nähnyt valmentajansilmäni erotti heti, että noita Pelicans 2000 -joukkueita pyöritettiin valmentajaisän puolelta ennen oman pelaavan pojan ehdoin ja takia. Olkoonkin, tosi sanoen, että myös joukkueen muut pelaajat saivat osakseen kohtuullisen hyvää ja intohimoista valmennusta. Vaan kyllä sekin kävi ilmi, että jotakin aina on lopullisella tavalla rikki joukkueessa, kun isä koutsina operoi lähinnä poikansa asialla.

Coach Lambertille ei oikein mikään normaali järjestys niiden sarjojen pelaamisessa riittänyt. Kevään ”pudotuspelien” aikaan häneltä tuli ensin pyyntöjä ottelusiirroista, ja lopulta aggressiivisuudella värittyneitä sähköposteja yötä myöden, joissa perusteltiin jopa hänen henkilökohtaiseen kilpailuhenkisyyteen vedoten pelien siirtoja; hän halusi 13-vuotiaiden poikien peleihin varustaa joukkueensa aina parhaalla mahdollisella kokoonpanolla.

Olin ymmälläni, en suostunut tietenkään siirtoon, mutta Ilveksen joukkueenjohdon hän selvästi puhui ympäri – ja siirto tapahtui. Lopulta Pelicans 2000 -seuran edustaja pyyteli anteeksi Lambertin viestejä, ne eivät vastanneet seuran arvoja.

Onhan meilläkin sitä, että juniorijoukkueiden tasapuolisuus joskus kärsii isävalmentajista. Lätkäjätkien pojista tulee suhteettoman paljon uusia ammattipelaajia. Ja niin edelleen. Mutta meidän olisi sittenkin kaikin keinoin vältettävä ja pidettävä tolkku mukana siinä, ettei synny asetelmia, joissa isät ja äidit eri konstein pyrkivät ja pääsevät lastensa etua urheilussa härskisti ajamaan.

Suomi kiinnittyy sillä tavalla eurooppalaiseen joukkuepallopeliperheen perintöön, että meillä todellakin vielä joukkue on ensin, ja vasta sen jälkeen tulee yksilö. Pidän sitä erinomaisena asiana, kun yksilövetoisen ajattelun vastustajina on toiminut muun muassa jääkiekkoilumme voimakaksikko Jukka Jalonen ja Antti Pennanen.

Toivon sinänsä Brad Lambertille kaikkea hyvää suomalaisen jääkiekkoilun parissa. Mutta isänsä Ross voisi ottaa muutaman taka-askeleen ja antaa poikansa vain nauttia pelaamisestaan.

Se olisi aivan kaikkein osapuolten etu. Ja se on myös suomalaisen jääkiekkoilun tapa.

Päivän lehti

28.10.2020

Fingerpori

comic