Urheilu

Sihvonen: Kuuluuko politiikka urheiluun? – "Viimeistä edes jonkin verran rauhaisaa ihmisten välistä linnaketta tulee varjella"

Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen avaa miksi hänen mielestään politiikka olisi syytä pitää kaukana urheilusta.
Juhani Tamminen kohautti luonnehdinnallaan Aleksandr Lukashenkosta. Kuva: Terho Aalto
Juhani Tamminen kohautti luonnehdinnallaan Aleksandr Lukashenkosta. Kuva: Terho Aalto

Loihdin silmienne eteen jatkumon erilaisista urheilumiehistä: se alkaa koripallovalmentaja Henrik Dettmannista, jatkuu urheilutoimittaja Tommy Lindgrenistä kirjailija Tuomas Kyröön ja päätyy lätkäjätkien lätkäjätkään Juhani Tammiseen. Katsokaa tarkasti heitä.

Noihin neljään urheiluun eri tavoin kytköksissä olevaan urheiluajattelijaan liittyy äärestä toiseen se, miten suomalainen urheilu sekä urheilukeskustelu jäsentyvät suhteessa politiikkaan ja ihmisoikeuksiin.

Mielestäni vain yhdellä heistä on tolkku mukana. Vain hän on aidosti urheilun asialla. Kolmea muuta vaivaa mikä kutakin. Kahdelle urheilu on väline ja astinlauta jostakin johonkin; kolmannelle heistä urheilu elää omalakista elämäänsä muun yhteiskunnan ulkopuolella.

Dettmann ja Lindgren ovat tunnetusti sillä kannalla, että urheilijoiden ja ylipäätään urheiluväen tulisi vahvemmin ottaa kantaa politiikkaan ja erittäinkin ihmisoikeuskysymyksiin.

Kyrö vuorostaan ”ei avaisi sitä matopurkkia” siltä osin, mikä mielipiteiden kirjo saattaisi pulpahtaa esiin, jos urheilijat ja urheiluväki alkaisivat viljalti ottaa kantaa poliittisiin kysymyksiin.

Tamminen taas kalkyloi pelkistetysti, että Valko-Venäjän presidentti ”veli-Lukashenko on kiekkomies”, joten lätkän MM-kisat voidaan totta kai pelata hänen johtamassaan maassa, vaikka kansa on osin noussut barrikadeille diktaattoriaan vastaan.

Analyysini on seuraava.

Mikä meitä lätkäjätkiä oikein vaivaa – niin minua kuin Tammista kuin Esa Tikkasta kuin Pentti Matikaista, muutamia mainitakseni? Ei muiden lajien piiristä kumpua niin suoraviivaisia politiikan pelikirjoja kuin jääkiekkoilun.

Johtopäätökseni on, että meidän maailmankuvamme on menettänyt mustan ja valkoisen välistä harmaan eri sävyt sen takia, että olemme nuoresta pitäen olleet niin tavattoman etuoikeutettuja lätkästatuksemme vuoksi ja sen tähden piittaamattomia ympäristöstämme. Siksi meiltä pääsee sammakoita, munaamme itsemme tämän tästä.

Kyrö on riippumaton. Hän on katsellut urheilua läheltä mutta sivusta. Hän on paitsi intellektuelli myös realisti. Kyrö ei haihattele, hänellä ei ole yltiöromanttisia kuvitelmia urheiluväen henkisistä kyvyistä. Hän tuntee suomalaisensa aina kansan kellokkaista mielensä pahoittajiin.

Dettmann ja Lindgren tietävät, mitä pitää ajatella ja sanoa mistäkin. Heidän mielestään urheiluväen tulee kernaasti ottaa kantaa – kunhan ottavat kantaa oikein eli sillä tavalla, miten he itse näkevät minkäkin asian. Ei heille sovi ollenkaan se, mitä Tamminen on mieltä.

Dettmann suorastaan manaa urheiluväkeä esiin sillä uhalla, että ”Jos hiljennämme urheilijat nyt, diktaattorit voittavat – ja se olisi urheilun loppu”. Dettmann jopa uhittelee, että urheilu lakkaisi tällöin olemasta kansakuntia koossa pitävä voima.

Olen Dettmannin kanssa jyrkästi eri mieltä!

Minulle tässä läpeensä mukkelis makkelis riitaisassa maailmanmenossa melkeinpä viimeinen edes jonkin verran rauhaisa ihmisten välinen linnake on: urheilu. Urheilu – mukaan lukien ainakin urheilijat ja urheilun seuraajat, miksei muutkin – on paikka, jossa ei katsota määräänsä enempää uskontoon, aatteeseen ja rotuun, kun kyyristytään lähtötelineisiin.

Urheilun kaikkia syleilevään taikapiiriin ovat tervetulleita niin syrjivät kuin suvaitsevaiset, mitä tulee urheilijoihin; niin se on, ja tuo on myös tinkimätön kantani.

Ajattelen, ettemme pääse ja parane rasismista ja rasisteista heidät ulossulkemalla urheilusta. Juoni on siinä, ettei rasistin sovi viljellä rasismiaan urheilun piirissä – se on parhaimmillaan kategorisesti kiellettyä. Urheilun sisäinen mekanismi, jossa kuka vain voi kiinnittää rintaansa numerolapun kilpailuun, opettaa ja ruokkii suvaitsevaisuutta.

Dettmannlais-lindgreniläinen urheilua kurmoottava ja hyväksikäyttävä identiteettipolitiikka avaisi matopurkin ja löisi urheilun hajalle eri leireihin. Se vasta olisi urheilun todellinen loppu.

Minulle urheilun kutsu tulla mukaan koskee maailman kaikkia ihmisiä. Se kutsu on olemukseltaan universaali ja ei-poliittinen – vaikka jätkät jatkumon eri laidoilla eri konstein ovatkin kautta aikojen ja edelleen urheilua virheellisesti politisoineetkin.

Päivän lehti

27.9.2020

Fingerpori

comic