Kiekko Urheilu

Sihvonen: Lukija oppii taloustoimittajalta, mutta ei leikkisästi vitsailevalta urheilutoimittajalta – Ja siinä ei ole mitään hauskaa

Petteri Sihvonen ihmettelee, miksi urheilutoimittajien taso tuntui nousevan koronakriisin aikana – mutta urheilun palatessa ote on taantunut.
Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Sormet ristissä toivon, että urheilujen palaaminen koronapandemian kourista jatkuu suotuisalla tavalla. Pitkän päälle ilman urheilua ei meikäläisilläkään, urheilutoimittajilla, ole töitä.

Viime keväänä urheilut lakkasivat liki totaalisesti tunnetuista syistä. Vaan miten kävikään urheilujournalismin? Mielestäni selvisimme kuivin jaloin, luvalla sanoen yllätyin myönteisesti.

Vaikka töitä väheni jonkin verran, koko ammattikuntamme onnistui venymään uudella tavalla uusiin korkeuksiin, tai ainakin uusiin suuntiin.

Kun urheilu oli poissa, piti urheilut tavallaan keksiä ja taikoa lukijoiden luettavaksi, katselijoiden katseltavaksi ja kuuntelijoiden kuunneltavaksi niin muistojen kuin kertomusten kuin ilmiöiden kuin jopa mielikuvituksen keinoin.

Urheilutoimittajat nostivat tasoaan, mikä on hieno asia. Siinä on kuitenkin muuan erikoinen piirre, jonka haluan tuoda julki.

 

Miksi tuntuu, että tasomme ei nyt ainakaan enää nouse, pikemminkin se on taas laskussa, kun pelit, sarjat, turnaukset, kisat ja kilpailut käynnistyivät?

Jokin arkipäiväisessä urheilussa ikään kuin tylsyttää meidän urheilutoimittajien otteemme. Aivan kuin urheilut tekisivät työt puolestamme. Alamme saada käsiimme urheilun tapahtumia ja tuloksia, jotka vain välitämme sellaisenaan – juuri tuomatta niiden päälle lisäarvoa, tulkintaa ja kritiikkiä.

Monet meistä urheilutoimittajista, etenkin me miespuoliset, me aivan kuin kaiken kukkuraksi taannumme leikkisiksi poikasiksi turvautumalla muun muassa vitsailuun ja huumoriin urheilun vaiheilta, kun pelit ja kisat ovat taas takaisin. Jonkinlainen aavistuksen matalamielinen pukukoppipuhe ottaa meistä otteen.

Lisäksi urheilutoimittajia alkaa vaivata pahin mahdollinen ammattisynti, kun meistä käy ilmi, että olemme vaikkapa Leijonien ja Huuhkajien puolella. Tulee selväksi, mitä seuraa ja pelaajia kannatamme tai kummalle puolelle esimerkiksi jossakin NHL:n pudotuspelien ottelusarjassa asetumme. Alamme muka tietää, millaisesta pelistä yleisö pitää, vaikka oikeasti vain projisoimme asiaan omaa urheilumakuamme.

Jotenkin hyvin paradoksaalisella tavalla urheilutoimittajat loistivat sen hetken, kun korona piteli urheilut pois urheilun näyttämöiltä. Nyt, kun urheilua pilkahtelee taas siellä täällä, meillä urheilutoimittajilla on tiukka skarppaamisen paikka.


”Suomessa on arvioni mukaan noin 500 000 ihmistä, jotka kokevat ymmärtävänsä urheilusta aivan yhtä paljon, mitä keskimääräinen urheilutoimittaja ymmärtää.”


 

Olen ollut alalla riittävän kauan tohtiakseni osoittaa, missä mahdollisesti urheilujournalismin haaste noin niin kuin isommin piilee. Vaikkapa politiikka-, talous- ja kulttuurijournalismiin verrattuna urheilujournalismin puhetapa on rahvaanomainen.

Urheilutoimittajat käyttävät samaa kieltä, mitä urheilun ystävät ja kannattajat käyttävät urheilusta. Puhetapojen välillä ei ole samaa etäisyyttä kuin muiden journalismien saralla on.

Tavallaan urheilujournalismi on samanlaista kuin viihdejournalismi. Viihdejournalismille on tyypillistä suhteessa kohteeseen alaa pönkittävä PR-puhe, sama melkeinpä pätee urheilujournalismiin.

 

Sillä tavalla urheilutoimittajan työ on metkaa, että Suomessa on arvioni mukaan noin 500 000 ihmistä, jotka kokevat ymmärtävänsä urheilusta aivan yhtä paljon, mitä keskimääräinen urheilutoimittaja ymmärtää.

Lukija ei ole urheilutoimittajan opissa samalla tavalla kuin lukija on taloustoimittajan opissa. Lukija ja urheilutoimittaja ponnistavat ikään kuin samalta tasalta, mikä johtuu yhteisesti jaetuista sanoista ja käsitteistä.

Päivän lehti

22.10.2020

Fingerpori

comic