Kiekko Kolumnit Urheilu

Sihvonen: Tulisiko yhteiskunnan huolehtia paremmin entisistä huippu-urheilijoista?

Kuva: Pekka Rautiainen

Matti Nykäsen kuolema on aiheuttanut voimakkaita keskusteluja etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta myös perinteisen median puolella on kuultu erilaisia kantoja.

Esimerkiksi kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo pohdiskeli Nykäsen kuoleman tiimoilta MTV:llä, pitäisikö ympäristön pitää parempaa huolta entisistä urheilusankareistaan, kun he siirtyvät huippu-urheilu-uransa jälkeiseen elämänvaiheeseen.

Wallinheimo on sillä kannalla, että entisten huippu-urheilijoiden eteen olisi jollakin tapaa tehtävä enemmän, mitä nyt tehdään. Urheilu-uran aikaiset opiskelut ovat yksi lääke, minkä Wallinheimo varsin viisaasti mainitsee. Tosin sen tarkempia toimenpiteitä hän ei ehdota.

Wallinheimon analyysi on karu: ”Hyppy on kova. On ensin sankari, minkä jälkeen se sankaruus ja kaikki glooria riistetään. Se on kovaa kaikille huippu-urheilijoille.”

 

Mietin tykönäni, kenellä tässä on lopulta vastuu? On helppo sanoa, että totta kai päävastuu urheiluelämän jälkeisistä elämänkuluista on urheilijalla itsellään. Tästä ei kai olla eri mieltä.

Vaan entä kenellä tai millä vastuu ei ole? Mielestäni valtiolla ja yhteiskunnalla laajemmin ei ole vastuuta. Eivät huippu-urheilijat urheile Suomen puolesta, vaikka sellaistakin myyttiä ylläpidetään. Urheilijat eivät ole töissä Suomella. Sitä paitsi osa suomalaisista vähät välittää huippu-urheilusta.

Eikä sankareilta sankaruutta ja glooriaa riistetä, kuten Wallinheimo väittää. Se vain on urheilun väistämätön laki, että entisten sankareiden sijaan tulevat uudet sankarit. Olisi kummallista, jos sankareiden sankaruutta pitäisi jotenkin keinotekoisesti pitää yllä uran jälkeenkin.

 

Huippu-urheilun idea on, että toisin kuin vaikkapa musiikin parissa, urat ovat usein lyhyempiä. Huippu-urheilussa ikään kuin vain piipahdetaan. Urheilun kiehtovuus on pitkälti siinä, että sen urakaaren aikaikkuna on todella rajallinen. Urheilulle tulee omistautua varhain lapsuudessa, eikä sitten mene montakaan aikaa, kun kaikki on jo ohi, lopullisesti.

Huippu-urheilun mielekästä jatkamista uran jälkeen on jonkinlainen kuntourheilu; järkeenkäypää ei ole minkään abstraktin sankaruuden keinotekoinen jatkaminen, ylläpitäminen.

Ylipäätään huippu-urheilua ja sen todella harvoja koskettava kylkiäinen, sankaruus, ovat niin harvinainen ilmiö eikä minkään kokoinen yhteiskunnallinen ongelma, ettei sen tiimoilta kannattaisi kovin paljoa edes ääntä pitää.

Veroeuroja ei tule tuhlata urheilusankaruuden lieveilmiöiden lääkkeeksi millään muotoa. Se on eri asia, jos jonkin lajin liitto, seurat tai vaikkapa pelaajayhdistykset ovat urheilijoidensa asialla. Sellainen on varsin kannatettavaa – jos nuo tahot osaltaan niin päättävät.