Kolumnit Urheilu

Urheilun #metoo: lasten ja nuorten vanhempien rooli informantteina on kyseenalainen

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

On vain erinomainen asia, että elokuvamaailmasta alkanut #metoo, jossa on perattu maailmalla ja meillä seksuaalista häirintää, on nyt siirtynyt koskemaan suomalaista urheiluelämää. Tosin urheilun piirissä käyvä myrskyisäkin keskustelu koskee muutakin kuin seksuaalista häirintää, voidaan puhua yleisemmin häirinnästä ja kaikkinaisista sopimattomista vallankäytön muodoista.

Tikunnokaan on nostettu ennen muuta valmentajat. Heistä joukkuevoimisteluvalmentaja Titta Heikkilä ja viimeksi muodostelmaluisteluvalmentaja Mirjami Penttinen ovat joutuneet kohtuuttoman kovaan julkiseen mankeliin.

Silti kannatan lämpimästi, että kyseisiä asioita setvitään ja niistä keskustellaan.

Oma arvioni toistaiseksi on, etteivät Heikkilä ja Penttinen ole puhtaita pulmusia, mutta missään tapauksessa he eivät ole myöskään siinä määrin syyllisiä johonkin, miltä asia on nyt saatu näyttämään. Joka tapauksessa he kumpikin ovat huippuvalmentajia, kun heitä mitataan heidän saavuttamiensa tulosten nojalla.

Miten ja millä metodeilla jatkossa Suomessa on soveliasta valmentaa, sen tiimoilta tullaan käymään vielä monet keskustelut ja ottaa aikansa, kunnes uusi luonnollinen valmentamisen väylä muotoutuu.

Otan tässä kantaa akuutimpaan asiaan.

On selvää, että jatkossakin on kuultava urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhempia koskien näitä tässä puheena olevia asioita. Mutta sitten on suorastaan taiteenlaji, miten ja mihin sitä hyvin monenkirjavaa informaatiota käytetään, mitä lasten ja nuorten vanhemmilta saadaan.

Totta puhuakseni en tiedä häilyvämpää ihmisryhmää kuin urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhemmat. Tätä porukkaa – olen itsekin kuulunut heihin – ohjaa keskimäärin ainoastaan tunteet ja suoranainen sokeus, koska he esiintyvät omassa asiassaan sinne tänne vaappuen.

Urheiluharrastuksen mekanismi on erittäin raaka: se jakaa paitsi lapsia ja nuoria voittajiin ja häviäjiin myös vanhemmat ja perheet saavat tämän tästä tuta, joutuako häviäjien vai päästäkö voittajien leiriin.

Tuo mekanismi panee päät sekaisin. Esimerkistä käy vanhempien suhtautuminen siihen, onko Mirjami Penttinen hyvä ja sovelias valmentaja, tulisiko hänen saada jatkaa vai ei. Osa vanhemmista näkee mustaa, osa valkoista, tuskin monikaan harmaan eri sävyjä.

Minunkin silmiini on vyörynyt kaksi erilaista vanhempien kirjoittamaa sähköpostia. Tekstintulkinnan ammattilaisena minun tulisi kieltäytyä uskomasta, että nuo kaksi kielellisesti ja älyllisesti korkeatasoista tekstiä on kirjoitettu samasta valmentajasta, Mirjami Penttisestä. Toinen teksti väittää, että nyt on yö, toisen mielestä on päivä.

Nuo tekstit pelaavat keskenään sellaisen nollasummapelin, että alta pois! Ne kumoavat toisensa.

Jos tahdotaan tietää, millaisia valmentajia ovat hämeenlinnalaiset taitoluisteluvalmentajat Satu Hankela ja Satu Petramaa sekä hämeenlinnalaiset jääkiekkovalmentajat Mikko Satama ja Jarkko Savijoki, sitä ei pidä eikä saa tulla kysymään minulta, Petteri Sihvoselta. Miksi?

Siksi, että omat lapseni ja nuoreni ovat luistelleet ja pelanneet heidän alaisuudessaan. Minä olen jäävi sanomaan yhtään mitään, koska esiintyisin omassa asiassani ja saattaisin, syystä tai toisesta, lisätä arviooni turhaa sokeria tai turhaa suolaa.

Edes minä, ammattilainen, en kykenisi objektiiviseen arvioon lasteni valmentajista, vaikka todella maltillinen vanhempi olinkin. Meillä jokaisella vanhemmalla on tunteemme lapsiamme kohtaa, lisäksi on tunnemuisti, ja siksi arvio heittää – aina.

Aivan selvää on, että lasten ja nuorten vanhemmat ovat journalistisesti täysin kestämätön lähde. Tässä on nyt menty viime aikoina todella pahasti vikaan suomalaisen urheilujournalismin piirissä.

Sen sijaan seurojen ja liittojen ja miksei myös ministeriön ja olympiakomitean on syytä kerätä ja saada informaatiota myös vanhemmilta. Mutta senkin kanssa tulee operoida suurella pieteetillä, varovaisuudella, viisaudella ja urheilurakkaudella.

Päivän lehti

22.9.2020

Fingerpori

comic