Kolumnit Uutiset

1970-luvullakin oli elämää

Äskettäin tv:stä tullut ohjelma Kim Cattralista sai ajattelemaan ihmisen monia rooleja – ja maailman muuttumista.

Me Sinkkuelämää-sarjan ystävät muistamme Kimin Samanthana, kauniina ja menestyvänä PR-naisena ja tietysti aktiivisena miestennielijänä.

No, tämä oli tietysti vain rooli, jonka Cattrall näytteli herkullisesti.

Sitten on olemassa oikea Kim Catrall, menestynyt näyttelijä, maailmankuulu julkkis, erittäin hyvin toimeentuleva amerikkalainen nainen. Varmaankin monen mielestä kadehdittava ihminen.

Viime viikolla esitetty Kuka oikein olet -ohjelma paljasti toisenlaisen Kim Cattrallin: Britannian Liverpoolissa syntyneen naisen, joka oli aidosti järkyttynyt isoisänsä vastuuttomuudesta ja äitinsä kokemasta ankeasta lapsuudesta.

Ohjelmassa koetettiin selvittää, miksi Kim Cattrallin isoisä hylkäsi perheensä, kun perheen vanhin lapsi eli Kimin äiti oli vasta kuusivuotias. Kimin äiti kertoi, millaiseen kurjuuteen isän lähtö ajoi perheen. Jopa ruoasta oli pulaa.

Ja todella, 56-vuotiaan Kim Cattrallin äiti ja tämän sisaret ovat nähneet lapsuudessaan nälkää! Tämä on kuvio, jota on vaikea yhdistää pinnalliseen Samantha-blondiin.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että ankara köyhyys on jossain muualla kuin meillä tai Länsi-Euroopassa, mutta ei tarvitse mennä hirveän kauas ajassa taaksepäin, kun se oli ihan tavallista myös täällä. Suomessakin kärsittiin pula-ajasta sotien aikana ja niiden jälkeen, kun omat vanhempani elivät lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Mutta yhtä suuri ero tuntuu olevan oman lapsuus- ja nuoruusaikani ja nykyajan välillä. Nykyajan nuori ei voi käsittää, millaista oli elää 40–50 vuotta sitten. Nythän kummallisen 1970-luvun elämäntyyliä ihmetellään tv-sarjassakin.

En ole ehtinyt katsella kyseistä sarjaa kuin pikkupätkän, mutta kiinnostavaltahan se heti tuntui. Miten nykyihminen pärjää 1970-luvun alkeellisissa olosuhteissa ilman kännykkää ja läppäriä?

No, en itse asiassa tiedä, miten pärjäisin enää itsekään. Mutta eihän 70-luvulla kukaan edes haaveillut, että joskus lähes jokaisella olisi oma tietokone ja että ihmisen voisi tavoittaa puhelimella, oli tämä missä vain.

Mutta hei kaikki te, jotka ette ole 1970-lukua oikeasti kokeneet! Uskokaa tai älkää, elimme silloinkin ihan oikeaa elämää. Kaikenlainen teknologia oli mennyt kovasti eteenpäin, ja olimme tietysti koko ajan aivan kehityksen kärjessä.

Olin teini-iässä, kun väri-televisiot alkoivat yleistyä. Kotiimme hankittiin magnetofoni, jolla saattoi nauhoittaa kivoja biisejä nuorten sävellahjasta. Iloitsin joululahjaksi saadusta matkakirjoituskoneesta varmasti aivan yhtä paljon kuin nykyteini iPadistaan.

Tv:stä tuli Columbo ja Sheriffi MacLoud. Kirjastosta sai lainata mielin määrin Agatha Christien dekkareita.

Turha tulla siis sanomaan, että 1970-luvulla olisi ollut tylsää!