Ääretön nopeus ei ole valttia

Meneekö viesti varmasti perille? Villissä lännessä 1800-luvulla käden ja aivojen saumatonta yhteistyötä testattiin kaksintaistelulla. Siinä oli hienomotoriikkaa kerrakseen, kun pistolero nykäisi paukkuraudan kotelostaan ja lähetti lyijyntäyteiset tervehdykset varjoaankin nopeammin. 1990-luvun lopusta lähtien kädentaidot alkoivat olla jo toista luokkaa. Viimeistään silloin liipaisinsormi vaihtui peukalotekniikkaan, jolla ysärilänkkärit paukuttelivat tekstiviestejä. Menee se viesti perille niinkin, vieläpä ilman ruumita.
 
Henkikulta ei yleisimmin tekstatessa ole koetuksella, hoksottimet kylläkin. Aluksi kaikki kännyn hankkineet lähettelivät tekstiviestejä. Nuorimmat oppivat sen jalon taidon nopeiten, kuinkas muuten.
 
Itse sain ensikosketukseni vasta 18-vuotiaana huimaan viis-yks-yks-nollaan, jonka hommasin kesätyörahoillani. Jo silloin huomasin, etteivät tekstarit ole minun juttuni. Ensinnäkin niiden kirjoittaminen oli paitsi vaivalloista, myös helvetin hidasta. Evoluution myötä ihmiset huomasivat, että 160 merkkiin sai ahdettua kaksi viestiä. Se oli silkkaa säästöä, KunVainHiffasiKirjoittaaKaikkiPutkeenIlmanVälilyöntejä. Vastaanottajasta se saattoi tuntua siltä, kuin olisi yrittänyt murtaa jotain Nasan salakoodia. Ainakin silloin, kun pötköönkirjoittaja ei erotellut sanoja isoilla alkukirjaimilla.
 
Numeroiden muuntaminen kirjaimiksi vaati sorminäppäryyttä. Minä kuitenkin kehityin. En ollut lännen nopein, mutta ripeä kuitenkin. Joskus viesti eksyi. On minulta uhattu repiä pääkin irti, kun leikkimielinen, mutta kovin ruma, tekstari päätyi väärälle vastaanottajalle. Asia saatiin selvitettyä vanhaan tyyliin, ei revolvereilla, mutta puhumalla kuitenkin. 
 
Juuri kun aloin olla myös henkeni kaupalla sinut tekstiviestien kanssa, niin eiköhän joku perkele keksinyt ennakoivan tekstinsyötön. Se, jos mikä, on verbaalinen aarrearkku. Nähdään huomenna saattaa taipua tekstinsyötöllä muotoon naidaan huomenna, ja pähkinästä saattaa nousta pintaan allerginen erektio. Ei siis kannata ihmetellä, jos treffit muuttuvat yksinpuheluksi. Annetaan tekstinsyötölle kuitenkin synninpäästö. Selvästikään se ei aina tiedä, mitä lähettäjä haluaa sanoa. 
 
Tekstiviestien kirjoittaminen on oma taiteenlajinsa. Tässä kommunikoinnin muodossa kun ei tahdo nähdä keskustelukumppanin eleitä ja ilmeitä, siis sanatonta viestintää. Ylimääräiset huutomerkit eivät tee vaikutusta. Toisessa ääripäässä majailevia hymynaamoja käytetään usein leikinlaskun jatkeena, pehmentämään niin sanottua läppää. Yksinkertaisin viestikin saattaa vaikuttaa uuden tuttavuuden silmissä tylyltä, jos hän ei sen paremmin lähettäjää tunne. Sama pätee sähköpostiviesteissä. Onko ihan ok -vastaus aina ihan ok, vai synonyymi välinpitämättömyydelle? Viestittely ei vaadi pelkästään kirjoitustaitoa ja ääretöntä nopeutta, vaan myös tilannetajua, jopa lännen liukkainta.
 
 

Päivän lehti

1.6.2020