Uutiset

Aatteet ja vaatteet

Kun vanhaan hyvään aikaan valittiin Suomen eduskuntaan kansanedustajia, voitiin olla melko varmoja siitä, että ainakin 90 prosenttia maalaisliittolaisista oli siviiliammatiltaan maanviljelijöitä. Demareiden osalta taas vastaavasti sorvareita, timpureita ja muita ammattimiehiä.

Kommarit löytyivät rakennuksilta apumiehistä, tai vastaavasti muista vähemmän ammattitaitoa vaativista tehtävistä.

Porvari taas oli sellainen, jolla oli rahaa ja muuta omaisuutta. Myös hänen isällään oli, tai oli ollut rahaa, kuten yleensä koko suvulla.

Silloin siis kunkin aatesuunnan edustaja oli todellinen asiantuntija omalla alueellaan, eikä siis aatteellisen viitekehyksen hakemisessa ollut ongelmia. Intressit olivat selkeät, ja kullakin oman asian edun ajaminen selvää.

Edustajaksi valittuna käytettiin valtaa muiden, samaa yhteiskuntaluokkaa edustavien ihmisten puolesta ja edunmukaisesti. Konsensusta ei tunnettu edes terminä, ja ”lehmänkauppojen” tekijät saivat omiltaan syvää halveksuntaa, ja epäluottamuksen osoituksena yleensä jäivät rannalle seuraavissa vaaleissa.

Jos nykyistä kansanedustuslaitosta tarkastellaan edustajien puolueen ja taustan näkökulmasta, voitaneen todeta, että 90 prosenttia edustajista on ilman mitään ideologista painolastia hakeutunut mukaan hyvän virkauran toivossa. Tällöin ei kai voitane odottaakaan, että asianomaiset henkilöt tuntisivat edustamiensa äänestäjien todellisia elinoloja ja tarpeita, puhumattakaan siitä että asioita ajettaisiin näistä lähtökohdista.

Kaikki on kaupan markkinoilla, kysymys on ainoastaan hinnasta. Eikähän siinä mitään, jos myyjä ja ostaja todella omistaisivat kauppatavaran. Mutta kun kaupan kohteena on vaalikarja, niin sen markkinointiin ei todellakaan vaalilippuun piirretty numero anna kompetenssia.

Mutta nykyisen markkinointijärjestelmän mukaan ei kukaan voi tietää mitä ostetaan ja mitä myydään ja millä perusteilla.

Ennen vanhaan oli markkinoilla ja hoveissa myöskin erilaisia harlekiineja, pellejä ja mandoliinonsoittajia. Onhan niitä nykyisinkin, mutta onneksi yleensä vaan kauden kerrallaan.

Kansakunnalla on aina sellainen johto, jonka se on ansainnut. Nyt kun ollaan lähestymässä valtakunnan ehkä tärkeimmän päättäjän mandaatin allekirjoittamista, lienee ehkä tarvetta pysähtyä miettimään niitä perimmäisiä asioita joiden perusteella kukin valtakirjansa antaa.

Ilari

Hämeenlinna