Uutiset

Ahola-Valo oli kelpo kyläfilosofi

Hämeenlinnalainen Valola-säätiö kolkuttaa kaupungin ovea. Säätiö katsoo, että kaupungin pitää perustaa Verkatehtaalle Aleksanteri Ahola-Valolle (1900-97) omistettu museo, jonka tarkoitus on pitää esillä tämän elämäntyötä.

Oikein arvattu. Säätiö sysii Valola-museota kaupungille siksi, että veronmaksajat vastaisivat sen ylläpidosta. Kaupungille osoitetussa kirjeessä säätiö tosin todistaa museon kannattavaksi bisnekseksi.

Jos se sitä olisi, miksi säätiö ei pane omin voimin tuulemaan! Kukaan ei kiellä perustamasta Hämeenlinnaan vaikka jäähallin kokoista Valola-keskusta. Ahola-väki on vilautellut myös museon ”viemistä” Helsinkiin, missä kysyntä on kuulemma kova. Siitä vaan. Paikkaa museolle tuskin löytyy edes Vantaan lähiöstä.

Hämeenlinnalaiset veronmaksajat voivat nukkua yönsä rauhassa, sillä kulttuurikeskuksen vt. johtaja Timo Koivu ja Verkatehtaan projektijohtaja Jouko Astor painoivat heti jarrua. Kaksikko totesi säätiön laskelmat kannattavasta bisneksestä vapaasti ilmaistuna mielikuvituksen leikiksi.

Harvenevaan tahtiin julkisuuteen putkahtavasta Ahola-Valosta on tekemällä tehty filosofi. Hämeenlinnan kaupungin taidemuseon sivuilla hänen väitetään peräti kehittäneen omaperäisen filosofia-taiteellisen maailmankatsomuksen. Ahola-Valoa on nostettu myös kasvatusfilosofian keksijäksi.

Puheissa on siteeksi perää.

Ahola-Valo kehitti opin, joka tunnetaan AE-evohomologiana. Hämeenlinnassakin asunut ajattelija ja taiteilija muun muassa oivalsi, että ihmisen pitää suunnitella ajankäyttöään, ottaa itselleen päämääriä ja kasvaa henkisesti.

Ei hyvällä tahdollakaan järin omaperäistä. Ei sinne päinkään.

Aleksanteri Ahola-Valo keksi sinänsä ansiokkaasti ruutia uudelleen. Hän oli aito maailmanparantaja, missä ei ole mitään halveksittavaa. ”Rakastakaa toisianne ja kasvakaa” -julistajia vain mahtuu neljätoista tusinaan.

Havukka-ahon ajattelija on korpifilosofi, Ahola-Valo puhdas kyläfilosofi.

Kourallinen ihmisiä rakentaa jostain kumman syystä Ahola-Valosta jotain muuta kuin mitä hän tosiasiassa oli.

Taustalla lienee taas kerran ihmisen halu seurata johtajaa, maanpäällistä Jeesusta. Jos kelvollista johtaa ei ole näköpiirissä, sellainen pitää jostain kehittää.

Ahola-Valo oli sympaattinen papparainen, joka oli elänyt rikkaan ja työteliään elämän. Tämän myöntäminen kunnioittaa persoonallisen vaikuttajan muistoa, filosofiahömpötys sitä vetää lokaan.

Miksi ihmisestä pitäisi kuoleman tehdä enemmän kuin mitä hän oli eläissään? Mitä henkistä kasvua on suoranainen vääristely?

Mitä pitäisi sitten tehdä Ahola-Valon elämäntyölle? Museon lopullinen kohtalo on vielä auki, mutta Hämeenlinnan koulutus- ja kulttuurilautakunta tuskin Valola-säätiön esitykselle lämpenee.

Tunkkaisissa varastoissa Ahola-Valon jäämistöä ei kannata säilyttää. Vallan sopivaa olisi koota siitä näyttely, joka sijoitettaisiin jonkin hämeenlinnalaisen lasikaappiin koululaisten ihailtavaksi.

Ja ne jutut filosofista ja maailmankatsomuksen keksijästä voi rehellisyyden nimissä vihdoin lopettaa.