Uutiset

Aika entinen ei koskaan palaa

Viimekesäinen Yleisradion Karjalainen heinäkuu oli hyvänä johdantona, kun kiertelin viikonloppuna Viipurissa ja Karjalan kannaksella. Se Kannas, jota ohjelmasarjassa muisteltiin, on enää muisto vain.

Varsinkin vanhat dokumentit Viipurin vilkkaasta elämästä ja Terijoen hiekoilla lomailleesta 30-luvun nuorisosta vahvistivat käsitystä, ettei entinen koskaan palaa.

Terijoen 23-kilometrisiä valkohiekkaisia rantoja ei enää ole. Rantaviiva on yhtä kivikkoa. Hiekat ovat valuneet Suomenlahden pohjaan, kun meren pohjasta on otettu soraa Pietarin tulvapadon rakentamiseen.

Viipuri ei ole enää se kaupunki, jonka vanhat karjalaiset jättivät taakseen.

Kaikki on siellä nyt toisin, eikä pelkästään entisiä aikoja huonommin. Viipurin vanha keskusta ei olekaan raunioitumassa, vaikka siltä näytti vielä viitisen vuotta sitten.

Tyylikkäitä vanhoja suomalaistaloja on kunnostettu ilahduttavasti, vaikka työssä riittää yhä paljon tehtävää. Kaunein esimerkki kunnostuksesta on Viipurin taidemuseo, joka nyt on Pietarin kuuluisan Eremistaashin sivutoimipiste.

Viipurin taidemuseon teoksethan evakuoitiin sodan jaloista Hämeenlinnaan. Nykyisin ne ovat Hämeenlinnan ja Lappeenrannan taidemuseoiden kaunistuksina, joten niiden alkuperäisillä sijoilla esitellään ihan muuta.

Parhaillaan museossa on esillä asiantuntevasti koottu näyttely Katariina Suuren ajasta. Taidemuseon rakennus on palautettu viimeisen päälle entiseen, suomalaisaikaiseen loistoonsa.

Kannaksen metsissä näkyvät yhä sodan arvet, jos niitä osaa etsiä. Sotamuistelijat hakeutuvat jatkosodan ankarien lopputaistelujen tapahtumapaikoille Taliin ja Ihantalaan.

Porttihoikassa he löytävät venäläisen muistomerkin, jonka luona he alkavat kiristellä hampaitaan.

Pahan mielen syynä on Markus Lehtipuun asenteellisessa Kannaksen opaskirjassaan levittämä väite, jonka mukaan muistomerkissä puhuttaisiin ”valkobandiittien hyökkäyksestä” isänmaa Venäjään.

Venäjäntaitoinen matkakumppani todistaa, että todellisuudessa muistokivessä on sydämeenkäyvän kaunis runo. Suomalainenkin liikuttuu, sillä neutraali runo sopii kummankin sotijapuolen kaatuneille.

Karjalaisten muistelussa ei tietenkään ole mitään moitittavaa. Ei se ole sen oudompaa kuin iäkkäiden hämäläisten tai pohjalaisten nostalginen vanhojen aikojen muisteleminen. Ero on siinä, että karjalaiset menettivät muistojensa kohteen.

Rakkaassa Viipurissaan karjalaiset löytävät vain varjojen kaupungin, joka on kuin noiduttu, sillä se herättää heissä muistoja, minne tahansa he siellä menevätkin.

Ymmärrän myös sitä, että sotamuistelijat retkeilevät Karjalassa. Taistelupaikkojen näkeminen auttaa ymmärtämään, miten koviin paikkoihin isät ja isoisät joutuivat.

Sitä en ymmärrä, että ruokitaan pelkästään menneisyyden varjoja näkemättä nykyhetkeä ja katsomatta tulevaisuuteen.