Uutiset

Aika Juuson ei koskaan enää palaa

– Onpas se pieni!
Mieleen tulee sama ajatus kuin poliitikko-pankinjohtaja Erkki Liikaselle aikoinaan, kun hän näki ensimmäisen kerran Manneken Pis -patsaan, ulokkeineen.

Yhtyneiden Paperitehtaiden tarunomaisen toimitusjohtajan Juuso Waldenin legendaarinen lippis näyttää tosiaan yllättävän pieneltä. Mieli- ja valokuvien perusteella tuon Viimeisen Patruunan päähineen olisi pitänyt olla vähintään kokoa 70.

Tervasaaren paperitehtaan koneenhoitaja Reijo Puhilas on lähdössä eläkkeelle. Patruuna Juuso Waldenin aikana taloon tullut konkari sanoo, ettei halua olla nykyisen kaltaisessa yrityksessä töissä. Markku Tanni/HäSa

Siinä se pötköttää vuorineuvoksen salkun päällä, UPM:n keskusarkistoon Valkeakoskelle kootussa Juuson aika -näyttelyssä. Waldenin syntymästä on sata vuotta. On juhlan aika. Vai onko?

UPM-Kymmene Oyj ei yhtiönä juhli, mutta Waldenin tehdaspaikkakunnilla juhlitaan, täsmentää tuoreen Juuso Walden 1907-1972 -pienoiselämäkerran kirjoittanut yhtiön asiakirjahallinnon päällikkö Ari Sirén.

Kai olisi kiusallista, jos Yhtyneistä, Kymiyhtiöstä ja Rauma-Repolasta syntynyt paperijätti nostaisi ylenpalttisesti esiin yhtä fuusioituneen firmansa entistä johtajaa.

– Onhan UPM juhlavuoteen silti satsannut, Sirén sanoo. Se kustansi kirjan ja järjesti näyttelyn. Eilen puhkuivat Valkeakoskella juhlakonsertissa tehdaspaikkakuntien puhallinorkesterit. Juhlafutismatsikin tulee.

Mikä teki 175-senttisestä Waldenista suurmiehen? Miksi Juuso muistetaan ihan eri tavalla kuin muut patruunat, ne Schaumanit, Serlachiukset, Saastamoiset?

– Sitä ollaan porukalla mietitty. Ehkä hän eristäytyi vähemmän kuin muut. Ja olihan hänen tavoitteenaan istiriitojen vähentäminen ja raja-aitojen kaataminen, Sirén sanoo.

Juhlakalu muutakin kuin kaskutehdas

Juuson jäljet näkyvät Valkeakoskella, muuallakin kuin Juusonraitilla tai -rannassa. Mutta ihan kaikki ei nykykaupungissa – käynnissäpidon osaamiskeskuksineen ja yrityshautomoineen!q-!qtoki ole Juuson ansiota.

Waldenista tuli paikkakunnan patruuna viimeistään 1952, kun Yhtyneiden pääkonttori siirtyi Valkeakoskelle. Hän oli uuden asemakaavan kummisetä, hän järjesti työntekijöiden asuinoloja ja sosiaalipalveluja.

Tarkoituksena oli rakentaa nykyaikainen asuinpaikka, jossa asukkaat viihtyisivät ja olisivat siten motivoituneita työssään. Eli suomeksi: patruuna halusi näinkin varmistaa saavansa palkkarahoilleen vastinetta.

Juuso elää kansan suussakin.

– Juusosta liikkuu niin paljon kaskuja, ettei hän millään ole ehtinyt tehdä kaikkea mitä hänen väitetään tehneen, Sirén naurahtaa. Jutuista huokuu hänen mukaansa ihailu ja kunnioitus.

Satavuotistapahtumissa haluttiin kuitenkin tietoisesti häivyttää Waldenin kaskukarismaa.

– Hän oli ennen kaikkea teollisuusjohtaja. Liikevaihto sentään moninkertaistui hänen aikanaan, Sirén muistuttaa. Ja joutuu näyttelyä esitellessään kertomaan tämän tästä Juuso-anekdootin.

Juuson iltaseurueen päähänpiston jälkeen lähetettiin yhtiön raha-asiainhoitaja ja metsäosaston kamreeri kartuttamaan firman kassaa Monte Carlon kasinolle. Toraisat herrat eivät kuitenkaan koskaan päässeet Pariisia pitemmälle, ja heidät kutsuttiin kotiin.

Duunari sai huomiota

Valkeakoskella Juuso on ehkä liiankin tuttu juttu, itsestäänselvyys. Kadunkulkija ei hevin helly kaskuilemaan. Yksi ja toinen kommentoi kaskumuistoa kysyttäessä: ”Voi, niitä on niin paljon, muttei tule mieleen”.

Kaakonojantien Siwan kassajonossa esitetyt kommentit tiivistyvät näin: ”Lystikäs ukkeli. Ja työntekijöistään piti huolen!”

Yhtyneillä paperitehtailla Valkeakoskella suunnittelijana pitkän työrupeaman tehnyt Jorma Perolahti muistaa, kuinka Juuson aika oli vielä ”semmoista yhdessä elämistä”. Markku Tanni/HäSa
.500

Tervasaaren tehtaalle 41 vuotta sitten hommiin tullut paperikoneenhoitaja Reijo Puhilas vahvistaa:

– Jopa kerran viikossa Juuso teki tehtaassa kierroksia. Kaikki saivat hyvän käsityksen hänestä.

Kysymykseen, oliko Waldenilla liikaakin valtaa, Puhilas vastaa englantilaistyylisellä näennäisvähättelyllä.

– Varmaan hän vaikutti kunnallispolitiikkaankin…

Yhtyneet maksoi investointeja ja hoiti tehtäviä, jotka monella muulla tehdaspaikkakunnalla olivat jo siirtyneet kunnan velvollisuuksiksi. Näin yhtiö kehitti yhdyskuntiaan haluamallaan tavalla.

Puhilas asettaa patruunan johtajuuden lattiatason perspektiiviin.

– Monta kertaa joku tehtaanjohtaja oli enemmän johtaja. Kun valtaa on vähän, niin sitä tuodaan esille enemmän. Kun sitä on tarpeeksi, se on luonnollinen asia.

Juusosta tuli nettikansan lyömäase

Juuso elää myös nettikansan ajatuksissa. Pikainen sanahaku keskustelufoorumeille tuottaa kymmeniä osumia:

”Ennen sentään patruuna, kuten Walden, piti työläisistä huolta. Nykyisille uusliberalistisille ahnehtijoille ei riitä mikään.”

”Talouselämän vanhojen mahtisukujen valta on siirtynyt kasvottomille teknokraateille. Irtisanomiset, pohjan pudottaminen 3000 ihmisen elämältä, nosti UPM:n arvoa yli miljardilla eurolla.”

”Juuso oli luunkova kapitalisti, mutta silti työläisten puolella.”

”Juuson kaltaisia oikeita isänmaan ystäviä tarvittaisiin. Patruunoita nimitettiin verenimijöiksi, mutta olivat he lempeitä nykysaneeraajiin verrattuna.”

Ja niin edelleen.

Suomi oli toinen kuin nyt, maailma oli toinen. Mutta kai yksinkertaisten vastakkainasettelujen vaaliminen tyydyttää ihmisen järjestyksenkaipuuta.

Palkkajohtaja ei salakuljeta munia

Nykyään yhteiskuntavastuu – tai ainakin puhe siitä – on enemmän ay-vetoista kuin patruunalähtöistä. Toisin kuin omistaja-johtajasta ei globaalin kapitalismin palkkajohtajasta kasva patruunaa. Eikä hän salakuljetuta palkollisillaan broilerinmunia Britanniasta kuten Juuso.

Koneenhoitaja Puhilas, onko sillä enää väliä, kuka firman omistaa? Tiedätkö edes?

– No en! Vaikka kyllä se joillekin jotain merkitsee. Mutta voin mää kai sen sanoo, kun en ole enää kuin pari kuukautta töissä ennen eläköitymistä: en minä henkilökohtaisesti haluu olla tämmösessä yrityksessä töissä.

– Seitsemän viikkoa oltiin työsulussa ja sitten sanotaan, että se täytyy vaan unohtaa, nyt lähdetään eteenpäin. En minä ainakaan sillai osaa ajatella.

Uups, tämä vaatii kevennyksen!

Paperikoneen hoitaja oli jäänyt eläkkeelle. Koneen märkä pää ei toiminut. Juuso käski kutsua hoitajan eläkkeeltä katsomaan mitä pitäisi tehdä. Kun 2000 markan lasku saapui, vaati Juuso eläkeläiseltä laskun ”tarkistamista”, koska ei hän itsekään saanut puolen tunnin työstä moista korvausta. Uusi lasku tuli:
puolen tunnin työstä 26 markkaa ja tiedosta, mihin lekalla piti lyödä, 1974 markkaa. Juuso maksoi laskun mukisematta.

Yhtyneläinen, Juuson hommissa

Vuodesta 1993 eläkepäiviä viettänyt ”yhtyneläinen” Jorma Perolahti ehtii hädin tuskin kiepsahtaa sohvalta päivälevolta vieraita tervehtimään, kun juttu jo luistaa.

– Jaa Juuso! Oleminen oli hänen takiaan semmoista yhdessä elämistä, Perolahti muistelee talossaan, jonka hän rakensi 1959 Yhtyneiden jaettua niin sanottuja markan tontteja.

Perolahti sai seurata Juuson yhteisöllisiä pyrintöjä läheltä jo lapsena, sillä hänen isänsä oli paitsi patruunan alainen myös perhetuttu.

– Kaikennäkösiä kekkereitä oli! Ja kun Juuso perusti Valkeakosken Hakan, meidän isä ja äiti olivat mukana.
Perolahti tottui siihen, että Lotilan puutarhasta haettiin kukkasten lisäksi kurkkuja. Patruuna opetti kansaa syömään vihanneksiakin.

Työuransa Yhtyneillä Perolahti teki suunnittelukonttorissa, mutta kokemusta firman töistä tuli jo 1950-luvun puolivälissä. Jämsän Kaipolaan rakennettiin lainarahalla jätti-investointia, uutta paperitehdasta.

– Siellä oltiin Juuson hommissa.

Juuson hommissa?

– Niin, yleinen mielikuva oli, että hänelle hommia tehtiin. Ja kun istuin suunnittelukonttorissa, pikkukopperossa laudan ääressä ”salapiirtäjänä”, kävi Juuso kyselemässä kuulumiset.

Tilanne muuttui Kansallis-Osakepankin otettua 1960-luvun puolivälin jälkeen vallan Yhtyneissä, joka ajautui Juuso Waldenin aikana pahoihin talousvaikeuksiin. Pankki nimitti uuden ajan toimitusjohtajaksi Niilo Hakkaraisen (jota Walden ei sietänyt ja jota kutsui ”Nikkaraiseksi”).

– Siihen loppuivat käynnit meidänkin konttorissa. Sitten tuli Musta Pekka (Pekka Laine), joka oli Tervasaaressakin saneeraajana. Hän tuli konttorin ovelle ja laski että noin monta piirustuslautaa. Ja lähti pois.

Ari Sirén kirjoittaa näyttelyluettelossa, että Walden jäi eläkkeelle vuoden 1969 lopussa osin päärahoittajien vaatimuksesta, osin heikentyneen terveyden vuoksi.

– Kyllä hänelle annettiin lopputili, ihan täysin! Perolahti oikoo.

Absolutisti vain värien suhteen

Taloushistorioitsijoiden mukaan Yhtyneiden veljeily valtiojohdon kanssa ei johtunut vain Waldenin persoonasta. Metsäteollisuusyritysten strategiset kehityspolut -selvityksessä tutkijaryhmä katsoo, että lämmin suhde valtion ylimpiin päättäjiin oli yhtiön keskeisistä historiallisista strategialinjauksista.

Suhteiden vaaliminen, lukuisine tehdaspaikkakunnilla näkyneine huippuvierailuineen, vaati veronsa. Absolutisti Juuso oli vain värien suhteen: hän väitti omaavansa absoluuttisen värisilmän.
Juttu kulki, että Juuso pystyi juomaan suuria määriä viinaa tulematta humalaan. Häneen siis liitettiin luontevasti kaverinsa presidentti Urho Kekkosen väitettyjä vahvuuksia.

Maksavaivat pahenivat. Vuonna 1969 patruunan pelättiin jo kuolevan.

”Vanhan isän”, kuten Walden itseään myös kutsui, korjasi kuolema kuitenkin vasta kolme vuotta myöhemmin. Mutta Juuso-jutut elävät.

Vuoden 1956 yleislakosta Valkeakosken Sanomat uutisoi kriittisesti. Silloin 1200 lakkolaista ilmoitti peruuttavansa tilauksen. Vuoden loppuun mennessä lähes kaikki olivat kuitenkin tilauksen uusineet. Waldenin vaatimuksesta lehteä oli koko ajan lähetetty entisille tilaajille ilmaiseksi.

Päivän lehti

26.5.2020