Kolumnit Uutiset

Aikuisten hiekkalaatikkoleikeissä käytöstavat unohtuvat

Hämeenlinnan vankilan johtaja Samuli Laulumaa arveli muutama viikko sitten Hämeen Sanomissa, että vankilan henkilöstöongelmat ovat osittain työelämän yleinen ilmiö. Työpaikalle on helppo kantaa omat murheet ja saada muut mukaan valittamaan.

Ajatus herätti.

Kuinka paljon työyhteisöä rasittaakin muut asiat kuin oikeastaan työasioihin liittyvät murheet?

Työpaikalle tuodaan helposti kaikki elämän ongelmat. Emme ole koneita ja kaikki liittyy kaikkeen. Pieni valittaminen usein helpottaa. Sitten on helpompi taas jatkaa töitä. On etu, että pomot tietävät, kuinka alaiset voivat. Mutta missä menee raja? Koska yhden ihmisen omat ongelmat alkavat rasittaa työyhteisöä ja työtehoa?

Kun yksi on huonolla tuulella ja kylvää pahaa oloaan ympärilleen, on valitusrinki nopeasti koossa ja monella on huono olo.

Eräässä työpaikassa ongelma oli muutaman ihmisen käytös. Mielenilmauksina he paiskoivat ovia tämän tästä ja muut olivat varpaillaan. Johtaja halusi puuttua asiaan, mutta puhe ei auttanut. Eräänä aamuna toimistossa ei ollut enää oven ovea.

Samuli Laulumaan mukaan riidaton työpaikka on yhtä todennäköinen kuin kuun putoaminen muumilaaksoon. Tärkeää onkin kohdata ongelmat ja yrittää selvittää ne, eikä antaa asioiden vain olla.

Olikin piristävää lukea Anna-lehdestä (27.3.) Kirsi Pihasta. Hän kertoi olevansa konfliktia päin -tyyppinen ihminen. Harvinaista sanoisin, useimmat välttävät konfliktia viimeiseen asti.

Konfliktia päin ei suinkaan tarkoita sitä, että ristiriitoja haluaisi rakentamalla rakentaa vaan, että ne eivät pelota. Usein asiat riitelevät, eivät ihmiset. Se on vain usein kovin vaikea muistaa.

Ei tarvitse kovin kauan googletella, kun työilmapiiristä löytyy lukuisia tutkimuksia ja juttuja, kuinka hyvä työilmapiiri vaikuttaa työtuloksiin ja työhyvinvointiin. Kun työpaikalla on hyvä olla, työtulokset paranevat.

Jostain ihmeen syystä kuitenkin työpaikoilla tehdään työilmapiiritutkimuksia, mutta niiden jälkeen asioiden annetaan vain olla, vaikka ongelmia olisi raportoitu. Henkilökemiaongelmissa usein ajatellaan, että “se nyt vaan on semmonen”. Ei sille mitään mahda. Miten niin ei mahda? Ei ainakaan, jos asiasta ei keskustele tai sitten irrota niitä ovia.

Ensimmäinen askel on kuitenkin katsoa peiliin. Tuonko työpaikalle kaikki murheeni? Miten suhtaudun työkavereihin ja pomoihin? Hankaloitanko omalla käytökselläni muiden oloa tai luonko “pahaa verta”? Osaanko ottaa palautetta vastaan?

Naurettavaltahan se kuulostaa, että työpaikalla pitäisi olla käyttäytymispelisäännöt, mutta niin se usein on. Aikuisten maailmassa usein hyvät käytöstavat unohtuvat. Vai miltä kuulostaa se, ettei viitsitä edes tervehtiä?